Riitta Jalonen - Kirkkaus

Riitta Jalonen – Kirkkaus (Tammi 2016)

"Sairaalan kelloseinässä oli halkeamia enemmän kuin muissa seinissä. Halkeamat näyttivät räikeiltä tahroilta, jotka olivat imeneet sisäänsä ihmisten tuskaa. Useimmat kulkivat sähköšokkihoitoon pää kumarassa, kuin olisivat menneet Jumalan luo anomaan armahdusta. Minä nostin kellon kohdalla katseeni, koska se muistutti lapsuuteni kelloa. Sen lohikäärmekuviot kiemurtelivat uniin ja tekivät joskus hiuksiini solmuja, jotka piti sahata pois."

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus raivasi tiensä lukulistalleni hitaasti mutta varmoin ottein. Pelkän kuvauksen perusteella se ei sinne tietään löytänyt, vaikka kirjailijoita käsittelevät kaunokirjalliset teokset sinänsä minua kiinnostavat. Janet Framen nimi ei vain ollut minulle tuttu, enkä ollut Riitta Jalosenkaan tuotantoon aiemmin tutustunut. Kirjasta alkoi kuitenkin kuulua toistuvia kehuja, suorastaan ylistystä, ja tämä vertaissuosittelujen voima sai minut varaamaan teoksen.

Kirjan nimi kiinnitti huomioni erityisesti siinä kohtaa, kun näin jossain blogipostauksessa sitaatin: "Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa." Rakastan tuota kohtaa ja siitä välittyvää ajatusta. Kirkkaus on juuri sitä, mitä minä etsin kirjoittamisessa. Sen voi ymmärtää monellakin tapaa, mutta erityisesti minulle tärkeää on ajatuksen, idean kirkkaus, sen siirtäminen kirjoituksen muotoon ja välittäminen eteenpäin. Kirkkauden löytäminen voi vaatia työtä – joskus pitää kaivaa sen päältä kasoittain harmaata massaa, jopa likaa, huitoa näkökentästään pois sumua ja pyrkiä aina vain syvemmälle, kunnes löytää sen kauneimmaksi hioutuneen ajatuksen tai idean. Kirkkaus voi toki olla myös valoa. Tämän romaanin minäkertojalle se taisi olla varsinkin sitä.

Janet Frame (1924–2004) oli uusiseelantilainen kirjailija ja hyvin erikoislaatuinen, voi jopa sanoa poikkeuksellinen ihminen. Hänen perhetaustansa oli rankka köyhyyden ja väkivaltaisen isän takia, ja kaksi Framen neljästä sisaruksesta kuoli hukkumalla. Frame päätyi mielisairaalaan parikymppisenä itsemurhayrityksen myötä. Siellä kului kahdeksan vuotta hänen elämästään skitsofreniadiagnoosin leima otsassa.

Jalonen on tehnyt rohkean ratkaisun kuvata Framea minäkerronnan kautta. Hän on todella joutunut menemään sisään hahmonsa maailmaan ja tämän näkökulmiin. Kirjan alkua lukiessa ratkaisu mietityttää, vaikka upeasti kulkevaan tekstiin ihastuu heti ensisivuilta. Lukemisen edetessä Jalosen romaanissaan Janet Framelle luoman sisäisen maailman kuitenkin hyväksyy, ottaa sellaisenaan ja haluaa kulkea Framen matkassa, vaikka kyyti on melkoista vuoristorataa ja kivikkoisilla poluilla rämpimistä, tasapainoilua jyrkänteellä valtameren laidalla. Teos alkaa mielisairaalakuvauksella: Framea hoidetaan sähköšokeilla, joita hän saa yli 200. Niilläkään häntä ei nujerreta. Lobotomiakin uhkasi, se oli jo sovittu päivämäärää myöten, kunnes Frame sai esikoisnovellikokoelmastaan palkinnon. "Olen päättänyt, että teidän pitää pysyä sellaisena kuin te olette", sanoo lääkäri Framelle kirjassa, ja lukijaa saattaa vähän itkettää. Sellaisella tunteen voimalla Frame saa välittämään itsestään ja kohtalostaan, hänelle vain toivoo hyvää, että hän pääsisi kovista kokemuksistaan yli ja pystyisi olemaan onnellinen.

"Nousen ylös kiveltä ja pyörähdän ympäri. Puut eivät tuijota minua ja arvostele olemustani ja sitä, miltä näytän kuluneissa vaatteissa. Puut hyräilevät toisin kuin yliopiston kanttiinissa istuvat opiskelijat. Siellä minusta tuli jo ovella möhkäle, jota kaikki kääntyivät katsomaan, kuljetin itseäni opiskelijoiden editse, jalat veivät väkisin eteenpäin. Ympärilläni leijui sama kammottava ja kartettava köyhän ihmisen haju kuin jo kotona Oamarun koulussa."

Framea seurataan kirjassa nuoruudesta noin nelikymppiseksi, jolloin hän palasi Uuteen-Seelantiin asuttuaan pitkiä jaksoja Euroopassa kirjoittamassa. Erilaiset sisäiset demonit eivät anna Framen olla, vaan hän kärsii masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, joita vahvistavat hänen rankat kokemuksensa mielisairaalassa sekä perheessä koetut menetykset. Vanhemmat ja nuorina kuolleet sisaret eivät tuonpuoleisestakaan jätä häntä rauhaan, vaan Frame kokee heidät sisällään tuolloin vielä vahvemmin kuin näiden eläessä. Hän kulkee muistoissaan usein menneisyyteen ja kirjassa siirrytään monesti varoittamatta takaumaan kesken tarinan nykypäivässä tapahtuvan kohtauksen. Tämä ei tee lukemisesta erityisen haastavaa, vaan Jalosen kerrontatavassa ratkaisu toimii ja tuo Framen mielenliikkeet aina vain lähemmäksi lukijaa. Kirjallisuuden ja kirjoittamisen merkitys on kirjassa suuri, suorastaan elämän edellytys, sillä kieli ja sanat pelastavat Framen hyvin monta kertaa putoamasta jyrkänteen reunalta.

"Kun on kerran päästänyt kertomuksen pois pimeästä ja tuonut sen valoon, etsinyt ja löytänyt sanat, ei voi enää kulkea taaksepäin, ei voi katua ja perääntyä."

Kirkkaus on ehdottomasti yksi vuoden vahvimmista ja vaikuttavimmista kirjoista. Henkilökuvauksessa ja minäkerronnan kautta kuvatun ihmisen sisäisen maailman elävyydessä se on samaa tasoa kuin Heidi Köngäksen mahtava viimevuotinen Hertta. Tämän kirjan luettuaan voi vain hämmästellä sitä, ettei Janet Framea ole vielä luettavissa suomen kielellä. Ehkä yksi Jalosen tavoitteista hänen kiinnostuttuaan Framesta onkin ollut tämän tekeminen tunnetummaksi Suomessa, jotta Framea haluttaisiin myös kääntää. Tavoitteessa voisi auttaa jonkin näkyvän kirjallisuuspalkinnon myöntäminen Kirkkaudelle, enkä harmistuisi ollenkaan, jos sellaisen Jalonen tästä romaanista saisi. Sekä tyyli, tarina että kokemus ovat vahvan uutuuskirjavuoden parhaimmistoa.

Bloggareista ovat kirjan lukeneet ja siitä vaikuttuneet myös mm. Laura, Arja, Ulla, Omppu, Krista, Kaisa, Susa, Jonna, Leena (taitaa olla vuoden kattavimmin kehuttuja kirjoja blogeissa)