"Lempi niin kuin lempeä, lauha, lämmin, ajattelin, ja kuulin sen kaiken äänestäsi. – – Tulethan taas, sinä sanoit kun ojensit paketin, sormesi osuivat sormiini, vesi tippui ulkona jääpuikkojen päistä, minä että tulen jos pyydetään, jotenkin osasin lähteä sellaiseen kevyeen puheeseen mukaan, ja sinä jatkoit sitä, että voidaanpa vaikka pyytääkin, pyydetäänkö nätisti, ai näinkö, ja siinä se oli, yllättäen poskella, tytön huulten tuntu. Niin se meni."
Nelikymppisen äidinkielenopettajan kirjoittama esikoisromaani, josta tulee yksi vuoden kehutuimpia kirjoja. Tämä asetelma on kirjallisessa maailmassamme kohdattu joskus ennenkin... Myönnän, että en olisi Minna Rytisalon Lempiin osannut tarttua ilman joka suunnasta kuuluneita ylistyksiä: oli kirjablogeja, arvosteluja, twiittejä... Laitoin teoksen varaukseen. Odotin kuulemani perusteella tulevani hienon kielen ja voimallisen kerronnan viemäksi.
No, kyllä ne veivät, ja hurjasti veivätkin. Lempi on nimeään kantavan romaanin keskushenkilö, josta muodostuu kuva kolmen minäkertojan näkemyksistä koottuna. Lempi itse on poissa koko ajan. Vastaavan asetelman pohjalta on kirjoitettu monia teoksia, viimeisimpien joukossa viime vuoden August-palkittu Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista. Muutama viikko sitten lukemastani Khemirin kirjasta Lempi eroaa sijoittumalla nykyajan sijaan sota-aikaan, tarkalleen Lapin sotaan. Lempistä kertovat omat versionsa tämän aviomies Viljami, piikatyttö Elli ja kaksossisar Sisko.
Viljamia on lainattu heti tämän postauksen alkuun. Hänen ja Lempin rakkaus syttyy salamana, he avioituvat, muuttavat Viljamin kotitilalle ja ottavat avuksi piikatytön, ja sitten Viljami joutuu lähtemään sotaan. Lempi jää kahden Ellin kanssa ja huomaa olevansa raskaana. Elli kirjoittaa evakkomatkalta Viljamille kirjeitä, joissa kertoo, että Lempi on lähtenyt, jättänyt heidän vastasyntyneen lapsensa ja ottopojan, ja viimeisessä kirjeessä lukee, että Lempin puhutaan kuolleen. Viljami on musertunut mies. Hän tuskailee kohtaloaan ja kertaa ihanan Lempin kanssa viettämäänsä kesää, jolloin hän oli onnellinen, mutta ei varmasti koskaan enää olisi.
Viljamin jälkeen ääneen pääsee Elli, jonka tarina ei ole täynnä rakkautta ja surua vaan leiskuvaa vihaa ja tuskaista, mahdotonta halua.
"Voi kuinka sinua vihasin, vaikka yritin alussa hetken yritin muuta. Koetin tuntea toisin, olla kiitollinenkin. Olisit sievempi jos hymyilisit, sinä sanoit. Vihasin ihoasi, joka oli aina lämpimän näköinen, vihasin sääriäsi, joissa ei kasvanut karvoja, vihasin ääntäsi, joka raastoi korvia kun lauloit. Kaikkein eniten vihasin sitä, että sait Viljamin, vaikka minä olisin voinut tulla tähän alun perinkin."Ellin kertomus on katkera – hänessä on kovin paljon katkeruutta niin Lempille kuin elämälle muutenkin. Ensin hän on ollut kauhean tätinsä pompoteltavana, ja sitten Elli pääsee sieltä pois, mutta päätyy apulaiseksi vihaamansa "kaupunkilaiskekkanokan" ja tämän miehen – jonka niin hurjasti haluaisi itselleen – kotiin hoitamaan raskaita töitä. Elli kertoo viimein suoraan kaiken sen kauhean, mitä sodan aikana lopulta seurasi.
Viimeisenä äänessä on Sisko, Lempille kovin rakas kaksossisko. Tämä sulkee kertomuksellaan ympyrän, kuvaa ehkä kaikkein parhaiten ja tietävimmin mitä Lempi lopulta oli, koska Sisko tunsi hänet kaikkein parhaiten. Siskon oma tarinakin on ollut rankka: hän rakastui saksalaiseen sotilaaseen ja lähti Suomesta tämän mukaan.
"Kumpikin meistä lähti kulkemaan omaan suuntaansa, minä pidemmin askelin. Se koski. Se myös vapautti ja päästi irti, toisaalta teki yksinäiseksi ja irralliseksi."Kirjaa lukiessa särkee sydäntä varsinkin se, että sen henkilöt ovat niin kovin nuoria, vasta aikuisuuden kynnyksellä, ja he tekevät suuria päätöksiä, valintoja, jotka vaikuttavat kaikkeen heidän loppuelämässään. Lempi ja Sisko ovat varakkaasta perheestä ja heillä olisi mahdollisuus opiskella, saada valita elämänsä suunta tuohon aikaan suhteutettuna varsin vapaasti, mutta heidän päätöksensä olla tiettyjen miesten kanssa määräävät heidän kohtalonsa hyvin pitkälti. Toisaalta, kukaan ei kohtaloaan etukäteen tiedä. Romaanin kerronta näyttää polttavana sen, mikä teoksen henkilöitä ajaa. Pitkien, polveilevien virkkeiden kuljettama hieno kieli hengittää ja herättää eloon myös kirjassa elävät voimakkaat tunteet. On nuorten ihmisten vimmaa, himoa, vihaa, rakkautta. Lempi vertautuu lukijan mielessä helposti toiseen viime vuosien Lapin sota -romaaniin, Katja Ketun Kätilöön. Tämä romaani ei kuitenkaan tarvitse henkilöidensä ruumiillisuudenkaan ilmaisuun joka toisella sivulla mainittavia sukupuolielinten ja seksuaalisten toimintojen kansanomaisia ilmauksia (ja mielestäni Kätilökin on hyvä, kunhan totean), vaan Lempi pärjää myös epäsuoremmalla kuvauksella, jota ei silti ole liiaksi siloteltu. Se on huomattavan valmis esikoisromaani, johon en kaipaa lisää mitään. Toki Lempi itse puuttuu, mutta siitä kaikki tämä lähtee ja siihen se päättyy.
"Ei sinua enää ollut."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti