Pajtim Statovci - Tiranan sydän

 Pajtim Statovci – Tiranan sydän (Otava 2016)

"Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kun minulle parhaiten sopii. Joskus leikki alkaa niin, että puen ylleni sukupuolettoman asun, kuin hahmottoman viitan, ja lähden ulos, ja sitten ihmiset alkavat olettaa, heitä häiritsee ettei heillä ole asiasta selvyyttä, julkisissa kulkuneuvoissa, ravintoloissa, kahviloissa, kuin puutikku kynnen alla he kysyvät joko toisiltaan tai minulta suoraan: Oletko mies vai nainen?"

Pajtim Statovcin toisessa romaanissa haetaan identiteettiä, kuten nykykirjallisuudessa yleisesti tehdään. Statovcin henkilöt ja hänen kerrontatapansa eivät kuitenkaan ole sellaista, mitä olisi moneen kertaan jo lukenut, vaan tässä kirjassa, kuten myös esikoisromaanissa Kissani Jugoslavia, puhuu aivan omanlaisensa ääni. On hienoa (ja kirjoittajana kadehdittavaakin), miten itseäni pari vuotta nuorempi kirjailija on löytänyt oman, vahvan ja kiehtovan tapansa kirjoittaa.

Tiranan sydän kertoo Bujarista ja Agimista, nuorista albaaneista, jotka elävät lapsuutensa runnellussa mutta kunniantuntoisessa maassa. Kerrontaan sekoittuvat isältä kuullut tarinat, legendat, jotka korostavat monenlaista sankaruutta. Tosielämässä maasta tahdotaan pois, muualla odottavaa parempaa elämää kohti. Lopulta sinne päästään, mutta identiteettiongelmat jatkuvat ja paratiisimaiseksi oletetusta Italiasta pitää jatkaa eteenpäin – Espanjaan, Saksaan, Yhdysvaltoihin, Suomeen... Maailman kiertämisestä ja toivottoman tuntuisesta oman paikan etsimisestä tuli hieman mieleen Statovcin esikoisromaanin tavoin HS:n kirjallisuuspalkinnon voittanut Saara Turusen Rakkaudenhirviö (Tammi 2015), mutta lähtökohdat ovat hyvin erilaiset eikä Statovcin maailma näyttäydy humoristisena, vaan epäonni ja pettymykset ovat juuri niin kirvelevän karuja miltä ne kohdatessa tuntuvat. Edes New York ei tässä kirjassa todellakaan ole Sex and the City -tyylisesti fabulous: "ihminen on alle dollarin lounas ja hän kuulostaa jarruttavalta metrolta, ihminen on koditon joka laskee housunsa nilkkoihin ja ulostaa keskellä Times Squaren valojen ikuista päivää, ihminen on ihminen joka ohittaa Times Squarella ulostavan kodittoman tätä edes vilkaisematta, se joka huutaa kodittomalle ja se joka hakee kodittoman pois ja se joka siivoaa kodittoman ulosteen, ja ihminen on kiireinen eikä hänellä ole aikaa toiselle." 

Maiden rajojen lisäksi ylitetään sukupuolten rajoja, ja molemmissa teemoissa rajanvetojen luomat esteet tulevat konkreettisina esiin. Uuteen maahan saavutaan rankan merenylityksen jälkeen laittomana ihmisarvonsa menettäneenä ongelmatapauksena, ja sukupuolen ilmaisullaan hämmentävä kohtaa ongelmia ja hankalia tilanteita pelkästään ulkona liikkumalla. Agim kokee elävänsä väärän sukupuolen kehossa eikä pysty elämään kotimaassaan, jonka kunniakäsitykset eivät salli sitä, mitä hänen olisi tehtävä elääkseen oikeaa elämäänsä. Pois on päästävä. Myöhemmin kirjassa kohdattavan, varakkaaseen perheeseen syntyneen suomalaisen transsukupuolisen ongelmat näyttäytyvät albaanin mielestä pieniltä, mutta kyse onkin siitä, mitä on vielä saavuttamatta: "eikä hän näe sitä mikä hänellä jo on, vain sen mikä häneltä vielä puuttuu – kaiketi siksi, ettei halua sitä, mitä hänellä on, yhtä paljon kuin sitä mitä hän ei voi saada."

Tiranan sydän ottaa lukijansa mukaan matkalle, jonka tapahtumat kuvataan elävästi. Henkilöiden kohtaamat tilanteet saavat ajattelemaan ja yhdistyvät laajempaan kuvaan maailmasta kerta toisensa jälkeen. Eri näkökulmia ja aikatasoja yhdistelevä juonenkuljetus toimii, se on tarinankerronnan kannalta looginen ja ovelakin. Ihmisen perusominaisuus kertoa tarinoita itsestään ja maailmasta on teema, jonka koin romaanissa elävän hyvin vahvana. Uskoisin teoksen pääsevän helposti ainakin Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaisiin, ja syksyn aikana nähdään mitä muita on mahdollisesti jaossa.