Ali Smith - Winter

Ali Smith – Winter (Hamish Hamilton 2017)

"but in any case forget ghosts, put them out of your mind because this isn't a ghost story, though it's dead of winter when it happens, a bright sunny post-millenial global-warming Christmas Eve morning (Christmas, too, dead), and it's about real things really happening in the real world involving real people in real time on the real earth (uh huh, earth, also dead):"

Ali Smithin "vuodenaikakvartetin" toinen teos Winter ilmestyi viime syksynä, ja on suhtauduttava hämmentyneellä kunnioituksella hänen kirjoittamisensa tahtiin suhteutettuna teosten laatuun. Pikavauhtia syntynyt, Man Bookerin lyhytlistallekin noussut Autumn oli upea teos, eikä Winterkään tuota pettymystä, joskaan ei aivan yhtä paljon wou-elämyksiä kuin Autumn. Teos on tasaisen laadukasta luettavaa, kuulasta ja hienovireisen humoristista. Smith viljelee tasaiseen tahtiin sarkasmia, ironiaa ja nokkelia heittoja, mutta tummasävyinenkään huumori ei ole kirjassa ilkeää, vaan tunnelma on kauttaaltaan hyvin lämmin.

   "God almighty. It is the dregs, really, to be living in a time when even your dreams have to be post-postmodern consciouser-than-thou.
    That might make a good Art in Nature subject. He will make a note of it.
    He sits up in the mess of bedstuff and wonders what message Charlotte will send the world from him today. Christmas message. Like the Pope's, the Queen's. The real Charlotte. The fake Art."

Teoksen alussa seitsemänkymppinen Sophia näkee kotonaan ilmassa leijuvan irrallisen pään (jep) ja käy pankissa tuskailemassa käteisen nostamisen kanssa samalla kun Individual Personal Adviser haluaa lähinnä puhua hänen vakuutuksistaan. Samantapainen kohtaus oli Autumnissa, jossa päähenkilö tuskaili passin uusimisen kanssa. Toisaalla Sophian poika Art valmistautuu lähtemään äitinsä luokse joulunviettoon. Artin on tarkoitus tuoda mukanaan tyttöystävänsä Charlotte, mutta heille tulee erimielisyyksiä, joiden lopputuloksena Artin tietokone hajoaa ja Charlotte kaappaa hänen Art in Nature -luontobloginsa Twitter-tilin. Art ei halua tuottaa äidilleen pettymystä, joten hän päättää palkata sattumalta kohtaamansa ennestään tuntemattoman nuoren naisen jouluksi esittämään Charlottea. Art ja viehättävän omalaatuisesti käyttäytyvä vale-Charlotte (oikealta nimeltään Lux) saapuvat Cornwalliin Sophian massiiviseen 15 makuuhuonetta sisältävään taloon, josta he löytävät kylmissään värjöttelevän Sophian, eikä tällä ole kotonaan juuri mitään ruokaa. Tilannetta selvittelemään kutsutaan myös Sophian sisar Iris, suvun anarkistihenkinen musta lammas, jonka kanssa konservatiivinen Sophia ei ole ollut tekemisissä kolmeenkymmeneen vuoteen.

Kirjan kerronta on nautittavaa seurattavaa. Välillä aikatasoissa seikkaillaan takaumiin, jotka selventävät, miten näistä hieman hullunkurisista perheenjäsenistä on tullut sellaisia kuin he ovat. Smith on ripotellut joukkoon jälleen yhteiskunnallista kommentointia – brexitinjälkeisen maailman kartoittaminen on vuodenaikakvartetin teoksissa yhteinen nimittäjä. Tässä kirjassa keskustelevat vastakkaisia mielipiteitä asiasta edustavat näkemykset, ja mukana on myös henkilö, jonka elämään EU-ero vaikuttaa hyvin konkreettisesti. Saarnaamaan ei kuitenkaan yllytä, vaikka Smithin tekstistä käykin selväksi hänen oma ihmetyksensä siitä, mitä tapahtui – silti hän pyrkii ensisijaisesti ymmärrykseen. Donald Trump tulee tietenkin myös mainituksi, ja kirja päättyy hänen puheensa referointiin. Ehkä juuri Trump saa entistä suuremman roolin kvartetin kolmannessa kirjassa, joka lienee sitten Spring. Kuka tietää. God almighty, päivitellään moneen otteeseen maailmanmenoa. Lähellä kirjan loppua koetaan onneksi myös positiivinen palvelukokemus kirjaston tiskillä, kun Art käy British Libraryssa ja pyytää saada puhua Shakespeare-asiantuntijan kanssa.

"She doesn't ask who or why. She doesn't say he'll need to make an appointment. She doesn't ask him for anything like proof of membership, anything at all. She picks up her phone receiver and dials an extension number. Whom shall I say is calling? she says as she presses the buttons, and it isn't an old or fusty or bespectacled tweedy man who comes to the desk to meet Art. It's a young bright woman, the same age, younger than him maybe."

Ali Smith jatkaa varmaotteisen laatuproosan linjaansa myös Winter-romaanissaan. Teoksen kieli ei ole nyt niin monissa kohdin proosarunomaista kuin sarjan aloitusosassa, mutta hienoa luettavaa silti. Yleistunnelma kirjassa on lämmin, vaikka elettävä vuodenaika onkin talvi ja maailmassa paljon kylmyyttä. Ehkä hyvyys on mahdollista huolimatta ymmärtämättömyydestä ja siitä, että näkemykset ihmisten välillä ja heidän arvomaailmansa törmäilisivät ristiin rastiin. Taiteen maailmaa ja vaikutustakaan ei ole unohdettu. Tärkeimmiksi asioiksi jäivät kirjan loputtua mieleeni läsnäolo ja kohtaaminen.

Kritiikkejä: The Guardian, New York Times, Independent, The Atlantic