Ian McEwan - Nutshell

Ian McEwan – Nutshell (Jonathan Cape 2016)

Suomennos ilmestyy 9.3.2017 Otavan julkaisemana nimellä Pähkinänkuori.

"So here I am, upside down in a woman. Arms patiently crossed, waiting, waiting and wondering who I'm in, what I'm in for."

Olin reilu viikko sitten lomamatkalla Lontoossa ensimmäistä kertaa elämässäni. Heti matkan ensimmäisenä päivänä päädyimme Harrodsille, ja luksusostoskeskuksessahan hinnat yleisesti ottaen ovat sellaiset, että shoppailun Lontoossa suorittaa ehkä budjetillani kuitenkin muualla. Mutta sitten saavuin ostoskeskuksen kirjakauppaan, ja totesin, että voisihan sieltä huvikseen ostaa jonkun kirjan. Päätin, että haluan mukaani jonkun brittikirjailijan teoksen, ja mieleeni välähtikin sitten Ian McEwanin uutuusromaani Nutshell, josta olin jo kuullut mielenkiintoisia juttuja. Iloinen yllätys oli, että Briteissä uutuusromaanienkin hinnat ovat nähtävästi 20 euron luokkaa. Hinta on painettu kansiliepeeseen, eli se on ilmeisesti vakio, mikä on sekin kiinnostavaa. Kirjaa piti tietysti alkaa lukea heti matkalla, kun englanninkielisessä ympäristössä muutenkin elettiin. Luen todella harvoin proosaa muulla kuin äidinkielelläni, ja lukeminen vieraalla kielellä on tietysti jonkin verran hitaampaa. Olen kuitenkin tyytyväinen, että nyt jaksoin aloittaa.

Kuten alun lainauksesta selviää, kirjassa on minäkertojana raskauden loppuvaihetta kohdussa elävä sikiö. Tällainen valinta kertojaksi on niin rohkea, että siinä olisi voinut epäonnistua pahasti. Mutta McEwan ei kompuroi, vaan tuo sinänsä varsin tyypilliselle dekkarijuonelle niin kiehtovan näkökulman, että itse juonen seuraaminen kirjassa ei tunnu edes olennaisimmalta. Jonkinasteiseksi spekulatiiviseksi fiktioksi kirja on pakko mieltää, ainakin maagiseksi realismiksi, vaikka vauvojen tietoisuuden tasoa emme voikaan takuuvarmasti tietää. Ehkä jokin tällainen pohdinta onkin saattanut kirjan idean alulle, en ole McEwanin haastatteluja uudesta kirjasta ehtinyt vielä lukea.

Kertoja kuvaa siis tapahtumia äitinsä Trudyn kohdusta ja kertoo oppineensa maailmanmenoa mm. podcasteista ja musiikista. Miespuoliseksi jo määritellyn sikiön lähiympäristössä vaikuttaa myös äidin hölmö ystävä (ja rakastaja) Claude, joka on Trudyn aviomiehen (lapsen tulevan isän) veli. Trudy elää yhä hänen ja aviomiehensä Johnin kodissa, mutta mies on muuttanut heidän ongelmiensa vuoksi muualle haikaillen samalla kuitenkin takaisin. Trudy ja Claude suunnittelevat Johnin raivaamista pois elämästään lopullisesti. Syntymätön lapsi on tämän kaiken keskellä, usein kuin unohdettuna ja sivuutettuna, kauhistellen maailmaa johon on päätymässä. Minäkertojan nyt jo pessimistiseen maailmankuvaan ei vaikuta pelkästään hänen oman tulevan lähipiirinsä moraalinen kelvottomuus, vaan myös maailman yleinen tila, joka välittyy uutisista ja jota kertoja syvällisesti käy läpi – teoksesta Telegraph-lehdessä olleen arvostelun otsikko olikin "lectures from the womb". Kovin saarnaavina en kuitenkaan itse näitä "luentokohtia" pitänyt. Isälleen osoitetussa eräänlaisessa kirjeessä kertoja ilmoittaa jo rakastuneensa liikaa häntä odottavaan maailmaan.

"Already, I love it too hard. I don't know what it will make of me, whether it will care for me or even notice me. From here it seems unkind, careless of life, of lives. The news is brutal, unreal, a nightmare we can't wake from."

Koskettavaa teoksessa on myös kertojan voimallinen rakkaus äitiinsä, joka tarjoaa tälle elämän, side joka on ehdoton ja pysyvä. Siitä huolimatta, että äiti vaikuttaa varsin, noh, hankalasti rakastettavalta eettisen toimintansa ollessa tarkastelua kestämätöntä. Sen lisäksi, että Trudy on päätynyt pettämään aviomiestään tämän veljen kanssa (kirjan seksikohtaukset muuten ovat ehkä kiusallisimpia ikinä – kuvittele että joudut olosuhteiden pakosta seuraamaan seksin harrastamista senttimetrien päästä) ja suunnittelee murhaa, tämä juo säännöllisesti alkoholia. Välillä päädytään reippaaseen humalaan asti. Lapsi lähinnä keskittyy analysoimaan äitinsä kuluttamia viinejä asiantuntijan tavoin, vaikka tiedostaa tavan olevan hänellekin pahaksi. Surkuhupaisuus on huipussaan.

Asiat selviävät minäkertojalle vähitellen, minkä myötä lukijakin jää pimentoon kaikista asioista, jotka eivät välity kohtuun asti. Tästä huolimatta kertoja visualisoi melko paljon, mikä tuntuu ainoalta säröltä kerrontatavassa, vaikka esille tuodaankin, että värit ja muodot ovat kertojalle vain käsitteitä eivätkä konkretiaa. Toisaalta, viinejä analysoiva, maailman sotaisasta tilasta huolestunut sikiö... Ehkä tuollaisen kerrontateknisen seikan ei pitäisi painaa kovin paljoa lähtökohtien ollessa näinkin spekulatiiviset.

Teoksen kieli ja kuvailu ovat kautta linjan kauniita, ja McEwan on onnistunut tässä ymmärtääkseni arvioiden mukaan nyt erityisen hyvin. Olen lukenut häneltä aiemmin suomeksi esikoisteoksen Sementtipuutarha, josta kyllä pidin, mutta en muista sen kielen vaikuttaneen näin. Nutshellin juonikin veti tavanomaisuudestaan huolimatta hienosti ja piti otteessaan koko matkan. Henkilöiden toilailuja seurasi huvittuneen kiinnostuneena ajoittain myötähäveten. Vaikka teoksen maailmankuvassa on pessimistisyyttä, siinä on paljon myös rakkautta.

"Lovers arrive at their first kisses with scars as well as longings. They're not always looking for advantage. Some need shelter, others press only for the hyperreality of ecstasy, for which they'll tell outrageous lies or make irrational sacrifice. But they rarely ask themselves what they need or want."