maanantai 24. heinäkuuta 2017

Kirjoittaminen ja tilan ottaminen kirjallisuuden kentällä

Sain juuri lähetettyä proosakäsikirjoituksen uusimman version maailmalle, eli kirjoituskurssikavereille ja luottolukijalle. Nyt on hyvä hetki tyhjentää päänsä hetkeksi siitä ja pohdiskella taas kirjoittamista itseään. Olen nimittäin miettinyt sitä, millä perustein olen pyrkimässä kirjalliselle kentälle kaunokirjallisten tekstien kirjoittajana (ehkä joskus jopa kirjailijana). Erityisesti Twitterissä seuratessani monia kirjailijoita olen usein törmännyt näkemykseen siitä, että Suomessa julkaistaan enemmän kirjoja kuin mitä lukijoiden määrään nähden kannattaisi julkaista. Tilaa ja näkyvyyttä kirjallisuudessamme ei siis tunnu riittävän niin paljon kuin hyvät ja taitavien tekijöiden työn tuloksena syntyvät teokset ansaitsisivat. Toisaalta kentällä on paljon uusia toimijoita, erityisesti pienkustantajien lisääntyvässä joukossa, ja heistä moni tekee käytännössä vapaaehtoisvoimin paljon työtä sellaisten teosten julkaisemiseksi, jotka näiden toimijoiden mielestä ansaitsevat tulla julki, vaikka muut kustantajat eivät kenties haluaisi niitä listoilleen. Itse näen päivätyössäni sen, miten paljon kotimaista kaunokirjallisuutta julkaistaan, vaikka sen myynti on vähentynyt viime vuosina tasaiseen tahtiin. Lukijana ja kirjabloggaajana puolestaan tiedän, miten moninaista ja laadukasta kotimainen kaunokirjallisuus tällä hetkellä on - sisällön taso tuntuu ainakin omasta näkökulmastani kasvavan koko ajan, vaikka myynti olisikin vähenemässä. Lukemisen kriisistä puhutaan koko ajan. Senkin ajan, jonka joku nyt käyttää tämän tekstini lukemiseen netistä, voisi käyttää itse lukemiseen! Toisaalta netti on ainakin minulle se tapa, jolla löydän useimmiten uutta lukemista. Niin hieno juttu kuin paperisten kulttuurilehtien ilmestyminen onkin, poimin sieltä lukuvinkkejä vain murto-osan siitä määrästä, mitä kirjablogien ja kirjallisuusverkkopalveluiden kautta löydän.

Miksi siis haluan kirjallisuuden tekijänä esille, vaikka se on nykymaailmassa vaikea rooli ja tekijöitä on jo yli tarpeen? Enkö olisi vain voinut pysyä lukijana, kirjoista kirjoittavana ja kirjastotyön tekijänä, kun nekin kerran ovat minulle mieluisia rooleja? Mitäpä tähän voi kukaan julkaiseva kirjoittaja vastata. Kun kerran aloittaa kirjoittamisen ja tulee se olo, että voisi olla valmis näyttämään näitä tekstejä muillekin, saattamaan ne luettaviksi ja laittaa sisäisen maailmansa kiertoon, siitä ei helposti enää pääse yli. Voi toki päästä - monet lopettavat kirjoittamisen eri syistä. Jotkut hyytyvät jo pöytälaatikkovaiheessa, itsekritiikki on kenties hyvin suurta. Halusihan Kafkakin jäädä historiaan pöytälaatikkokirjoittajana ilman tekstiensä levittämistä maailmalle. Jotkut puolestaan ovat jo päässeet kirjailijan rooliin ja julkaisseet useita teoksia, sitten lopettavat. Kaikki on ehkä tullut sanottua, niinkin voi käydä. Kirjailijuus voi käydä myös henkisesti liian raskaaksi, ymmärrän sen jo tässä harrastajavaiheessani täysin. Minulle on pelkkä utopia vielä, että joskus heräisin aamulla kirjoittamaan kaunokirjallista tekstiä ja se olisi työpäiväni sisältö, eikä vapaa-aikaa, kuten viikonloppu tai loma tai palkaton vapaa, kuten tämä päivä on ollut, koska minulle ei uudessa työorganisaatiossani juuri ole ehtinyt kertyä vuosilomaa. Apurahoja voi saada ehkä joskus, mutta se kyllä vaatii pitkän matkan siitä, missä nyt ollaan. Toistaiseksi olen kuitenkin kokenut saavani kirjoittamisesta paljon. Se on alun alkaen ollut minulle itsetutkiskelun väline, ja proosan hiominen sekä palautteen saanti siitä hyödyttää paljon myös työkirjoittamistani tai näitä blogitekstejä. Epätoivon hetkiäkin on toki, sillä kirjoittaminen on vaikeaa. Varsinkin silloin, kun tekstin tuottaminen muuttuu tavoitteelliseksi ja se olisi tarkoitus saada joskus kansien väliin, hiomisesta ja tuskailusta oikealta tuntuvan ilmaisun löytämiseksi ei tunnu tulevan loppua. Mutta ne parhaat hetket, on se sen arvoista.

Tila on kirjallisuuden kentällä siis lopussa, tuntuu joidenkin mielipide olevan. Millä perustein voisin sitä siis ottaa ja sinne tunkea? Tässä kohtaa voin paljastaa tekeillä olevan lyhytproosakokoelman aiheesta sen verran, että kyseessä on seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten elämä nykypäivän maailmassa. Olen kuullut kommentointia, että se alkaa olla aiheena viime aikoina kyllä jo paljon käsitelty. Tässä kohtaa tekee mieli huutonauraa, mutta pyrin olemaan kohtelias ihminen, joten yleensä alan vaan rauhallisesti ladella faktoja. Kun todella tiedän ilmestyvien kaunokirjallisten nimekkeiden määrän ja seuraan tarkasti myös sitä, missä niistä on päähenkilöinä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, väite siitä että aihe olisi yliedustettu ei vain yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Aihe on hädin tuskin edustettuna kirjallisuudessamme sen verran, mikä on näihin vähemmistöihin kuuluvien osuus väestöstä. HLBTIQ-ryhmään kuuluvat sivuhenkilöt toki ovat yleistyneet nykypäivänä, mutta heidän osansa on usein olla statisteja, joiden ominaisuus on vain pieni kuriositeetti, mikä sinänsä on erittäin tervetullut asia yhteiskunnassa, mutta sellainen esilläolo ei juuri tuo esiin näiden ryhmien näkökulmaa kirjallisuudessa. Esimerkiksi jonkin kirjan keskushahmon ystävänä voi olla homoseksuaali, koska se lisää päähenkilön cooliutta, jolloin hahmosta usein tulee karikatyyri ja kävelevä stereotyyppi. Kotimaisessa kirjallisuudessa on myös melko paljon katsottu historiaan seksuaalivähemmistöjä käsiteltäessä, mikä on tärkeää, koska aihetta ei vuosikymmeniä sitten ole voinut aikalaiskirjallisuudessa juuri edes käsitellä puhuttaessa tuolloin rikollisesta ja vahvasti stigmatisoidusta toiminnasta. Jos palataan omaan käsikirjoitukseeni, niin tietenkään en oleta, että vähän käsitelty aihe tai näkökulma oikeuttaisi itsessään kustannussopimukseen. Nykyään kaikkien kustannettavien kirjojen täytyy olla erittäin laadukkaasti kirjoitettuja, viimeisteltyjä ja toimitettuja. Jo se, että olen tekemässä novellikokoelmaa, on kynnyskysymys monille. Kirjallisuuden lukijana ja siihen vakavasti ja rakkaudella suhtautuvana en pystyisi elämään itseni kanssa, jos päätyisin saattamaan julkaistavaksi kömpelöä ja keskeneräistä tavaraa. Lisäksi minun tulisi löytää käsittelytapaani jotakin kirjallisesti uutta, ja se juuri on äärimmäisen hankalaa, mutta mielestäni välttämätöntä. Ensimmäiset kustantajille lähettämäni versiot olivat todella raakileita, se jopa hieman hävettää, koska tiedän muuta kautta kirja-alan ihmisiä, jotka ovat noita silloisia tekstejä lukeneet. Olen kypsynyt kirjoittajana valtavasti tarkkojen esilukijoiden ja kirjoituskurssin käymisen myötä, ja kehitystä on tietenkin tapahduttava tulevaisuudessakin. Koko ajan huomaan oppivani lisää ja saavani ahaa-elämyksiä, kun törmään uusiin tekstin elävöittämisen ja kirjallisten kokeilujen keinoihin. Aina oman kirjoittamiseni tavoitteita pohtiessani mielessä käy myös, että mitä jos kurssin loputtua, kun lähettelen tekstejäni eteenpäin, saan vastaukseksi sarjan hylsyjä? Onneksi olen alkanut kirjoittaa runojakin, joten voin keskittyä siihen maailmaan silloin kun odottelen vastauksia... Myös sitä vaihtoehtoa pohdin, että omakustantaisin kokoelman mikäli kustantamot sanovat ei, mutta tarvitsisin siihen hyvin paljon vahvistusta ja luotettavia näkemyksiä siitä, että teksti kannattaa saattaa maailmalle.

Julkaistavien kirjojen paljoudesta puhuttaessa on noussut näkyviin sellainenkin ajatus, että markkinoille tulee paljon kirjoja, joiden ei olisi pitänyt tulla julkaistuiksi. Tekstien olisi pitänyt siis jäädä pöytälaatikkoon kirjamaailmasta tilaa viemästä. Olen hieman ihmetellyt sitä, koska asemansa vakiinnuttaneilla kirjailijoillakin on välillä ollut näitä näkemyksiä. Viime aikoina julkaisemisen määrä on kasvanut erityisesti omakustantamisen helpottumisen, halpenemisen ja sen myötä yleistymisen kautta. En ymmärrä, miksi omakustantajien suuri määrä veisi jotenkin tilaa niiltä kirjailijoilta, jotka julkaisevat suurelta kustantajalta ja saavat kirjansa valtaosaan kotimaisista kirjakaupoista. Joskus omakustantajista on ehkä juttua pienissä paikallislehdissä, koska heidän tarinansa usein kiinnostavat paikallisesta näkökulmasta - ajatellaanko, että tämä näkyvyys on pois ammattikirjailijalta, jonka kirjasta ehkä muuten olisi ollut juttu samassa lehdessä, mutta nyt se eläkkeelle jäätyään runojaan kirjan muotoon omakustanteisesti saattanut vei sen tilan? Tai jos sama omakustantaja antaa kirjojaan sukulaisille ja ystäville, tai nämä puhtaasta mielenkiinnosta ostavat tuttunsa kirjoittaman teoksen, onko se pois pitkän linjan kirjailijalta, että nyt ne ihmiset ehkä jättävät ostamatta hänen teoksensa isänpäivänä tai jouluna? Monet omakustantajat kirjoittavat lähinnä pieni rajattu yleisö kohderyhmänään eivätkä oleta tulevansa valtakunnalliseksi puheenaiheeksi tai myyvänsä valtavaa määrää. Ne omakustanteiden julkaisijat, jotka puolestaan pyrkivät saamaan paljon lukijoita, ovat taitavia kirjoittajia ja markkinoijia ja saavat arvioita teksteistään lehtiin ja blogeihin, ovat näkyvyytensä minusta todella ansainneet. En siis itse olisi huolissani tästä ryhmästä kirjallisen tilan viejänä, vaan lukemisen väheneminen on se suuri asia, jonka suhteen kaikkien olisi hyvä tehdä työtä ja etsiä keinoja tuoda ihmisten ulottuville kiinnostavia kirjoja (mikä nyt varmaan on ilmiselvää, mutta sanoinpa taas).

Tiedän, että kirjallisuutemme parissa toimii myös ihmisiä, jotka eivät ymmärrä monienkaan pohdiskelujen tarpeellisuutta tässä tekstissä, vaan toivottavat kaikki uudet tekijät tervetulleiksi, jos lahjakkuutta ja intoa on. Se on hienoa. Kotimainen kirjallisuus tulee sen rikkaammaksi, mitä enemmän tekijöitä toivotetaan tervetulleiksi. Se, miten paljon kustantajat pystyvät julkaisemaan, on sitten heidän asiansa, mutta ilman suurta kirjoittajien joukkoa ei pääse syntymään niitä kirkkaimpia helmiä, hienoja kirjoja, joista lukijat saavat nauttia, kiihtyä, innostua ja joiden äärellä kokea ajatusten vavahduksia. Jos jollakulla on suuri palo saattaa tekstinsä julkaistavaksi tavalla tai toisella ja vaikkapa itsenäisesti omin resurssein, miksi sitäkään estämään? Toivoisin kuitenkin kaikkien omakustantamista harkitsevienkin käyttävän esilukijoita (ja jos rahallinen tilanne sallii, kustannustoimittajan palveluita) ja miettimään, voisiko tekstin jättää hetkeksi lepäämään ja palata siihen myöhemmin tehden viilauksia. Olen pannut joillakin merkille sellaista julkaisutahtia, josta ei oman kokemukseni mukaan kertakaikkiaan voi syntyä huoliteltua jälkeä ja sujuvaa luettavaa.

12 kommenttia:

  1. Liikaa julkaistaan viimeistelemättömiä/keskeneräisiä tekstejä, joiden laatu ei ole kovin kummoinen. Tosin kannattaa tässä yhteydessä muistaa, että olen varsin vaativainen lukija, enkä usein innostu edes niistä teksteistä, jotka saa monet muut hurmioon. Samaan hengenvetoon kuitenkin on todettava, että myös laadukkaan kotimaisen määrä on kasvanut. Toisaalta sitten kirjallisesti hyvät teokset harvoin myynnillisesti menestyvät, koska ne ovat useimmille lukijoille liian vaikeita.

    Sinänsä mun mielestä juttu ei ole siinä, saako tekstinsä julki vaan siinä, lukeeko sitä kukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen kuullut kyllä myös paljon lukevilta näitä näkemyksiä, ja esimerkiksi Kirsin Johtolanka-raatilaisuuden tuloksena syntyneissä blogiteksteissä asia tuli kiusallisen selväksi, saattoi vain olla tyytyväinen ettei omaa lukuaikaa kulunut monien niistä kirjoista parissa... Tässä ehkä ollaankin juuri ytimessä, että mistä tämä johtuu? Kirjoitetaan ja kustannetaan liian tiukalla tahdilla sekä kirjailijan että kustannustoimittajan kannalta? Kirjoittajakoulutusta pitäisi kehittää? Kustannustoimittamisen prosessia pitäisi kehittää? Vielä kun itsellä ei ole käytännön kokemusta siitä, miten kustantamossa käsikirjoitus päätyy kirjaksi (vaikka luentoja jne. aiheesta olen kuullut), näitä voi vain arvailla.

      Aivan, kun määrä kasvaa niin samalla myös laadukkaan määrä on noussut. Se on vähän kaksipiippuinen juttu, että tarvitaanko isoa määrää keskinkertaisia teoksia, jotta sieltä pääsevät sitten nousemaan ne huiput. Miten lähteä karsimaan niitä keskinkertaisuuksia, pitäisikö kustantamojen vaan lähteä tekemään hitaammin, mikä olisi ehkä kaupallinen ongelma monille, kun nimekkeiden määrä vähenisi. Mutta toisaalta, kasvaisiko laatu suhteessa määrään siihen malliin, että meiltä saataisiin maailmankirjallisuuteen nousevia tekijöitä, jotka nostaisivat kirjallisuuden yleistä kiinnostusta ja myyntiä kotimaassakin paljon? Kuulostaa taas utopialta, vaikka parhaimmillaan asia kai olisi juuri noin. Kuten sanoit, kirjallisesti kunnianhimoisin (kokeellisempi ja uusia keinoja käyttävä kirjallisuus) harvoin taitaa myydä paljoa, ne ovat monesti olleet kustantajan kulttuuritekoja, jotka jäävät kaupallisesti jopa miinukselle. Poikkeuksia joskus tulee, nykyään lähinnä jos tällainen kirja pääsee F-ehdokkaaksi jopa saaden palkinnon, tai jos saa kertakaikkisen ylistävän HS-kritiikin. Joo, tästä saisi uuden samanmittaisen tekstin helposti... :D

      Poista
  2. En tiedä luulenko vaan, mutta aika monen kirjan kohdalla on viime aikoina käynyt mielessä, että liian kiireellä on kirja päästetty maailmalle. Harmittaa, kun suht vähällä työstämisellä lopputulos olisi ollut ok:n sijasta hyvä.

    Ja vielä sekin, että kirja on muutamassa kuukaudessa jo alelaarissa ja sen jälkeen sitä ei käytännössä enää myydä. Eihän sitä ehdi kirjaa panna edes merkille ennen kuin se on poistunut keskuudestamme.

    Vähän sellanen fiilis nyt, että uutuudet ei kauheasti kutkuta, koska ahdistaa jatkuva kohkaaminen uutuuksista, vaikka on se osin ihan mukavaakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mulle tuli uutuuksista ähky alkukesästä ja niitä palautui useampi kirjastoon lukematta. Lisäksi olen jättänyt bloggaamatta parista kirjasta tänä vuonna, koska olen huomioinut että ovat näkyvyytensä jo ansainneet, ja en kokenut itselläni olevan bloggausmielessä niille enää uutta annettavaa. Kyse oli myös ajankäytöstä, taas kerran, silloin oli yleisesti tosi kiire.

      Kirjan kierto on tosiaan nopea, ja tuntuu että siinä ovat kustantajat ja kirjakauppasysteemi ajaneet toisensa johonkin outoon panttivankitilanteeseen. Tällainen näkemys jäi Kirjailija-lehdessä taannoin olleesta jutusta, jossa nämä kaksi tahoa lähinnä syyttelivät toisiaan tästä nykyisin vallitsevasta tilanteesta Suomen kirja-alalla. Ymmärrän, että kirjailijoita, jotka haluaisivat kirjoittaa ammatikseen, tämä kaikki tuskastuttaa.

      Poista
  3. Toivon menestystä kirjallesi!

    Itse lukisin mielellään novelleja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten (arki)elämästä.
    HLBTIQ-ryhmiin kuuluvia on parhaiten ja luontevimmin kai joissain nuorten tv-sarjoissa, mutta kirjallisuudessa ei todellakaan vielä paljon muuna kuin alleviivaavasti oman ryhmänsä edustajana.

    Luulen, että kirjasta tulee hyvä, jos sen kirjoittamiseen on into.

    Olen ollut esilukijana pari kertaa ja tiedän kirjoittajan saaneen esilukijaraadiltaan uutta näkemystä asioihin. Jokainen turtuu omalle tekstilleen, ja jopa kustannustoimittajalla saattaa käydä pitkässä prosessissa näin. Esilukijat on hyvä valinta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta! Intoa kyllä riittää, eipä työstämistä muuten olisi tullut jo kaksi ja puoli vuotta tehtyä. :) Esilukijoiden käyttö on auttanut tosi paljon eteenpäin, työstin ihan liian pitkään tekstiä yksikseni, mitä nyt arvostelupalveluun lähetin sen melko alkumetreillä, mutta esim. kurssilla saatu jatkuva palaute kehittymisestä on tosi eri juttu jo. Hyvä kuulla myös lukijan näkökulmasta, että aihepiiri olisi kiinnostava! Nyt pitää vaan vielä työstää käsikirjoituksesta niin hyvä kuin pystyn.

      Poista
  4. Olen lukenut tänä vuonna aika monta omakustannetta, joista useista olen pitänyt. Mieleeni tulee yksi, joka pienellä viilauksella olisi ollut loistava. Sitten toisaalta yksi, jonka lukeminen oli kärsimystä. Se oli puuduttava toisteisuudessaan ja vilisi -hämmästyttävässä- määrin sekä kielioppi- että kirjoitusvirheitä. Tässäkin tapauksessa aihe oli erittäin kiinnostava, joten harmin paikka. Tämä huono kokemus on saanut minut epävarmaksi omakustanteiden suhteen. Uskaltaako tarttua, lukea ja blogata rehellisesti?

    En nyt yhtään uskokaan että sinun tekstissäsi tämmöistä esiintyisi. Mutta olen samaa mieltä, että kannattaa kypsyttää, sekä käyttää kustannustoimittajaa ja useampaakin esilukijaa, jotka uskaltavat ilmaista mielipiteensä. Hurja vanhenemistahti kirjoilla on kuten Omppu mainitsi. Ei voi syntyä helmiä jos ei julkaista. Toivon hankkeellesi menestystä ja sinulle intoa. Runot ja novellitkin ovat meillä marginaalisia. Niinpä mm. Sanna Karlström ja Marianna Kurtto julkaisevat esikoisromaaninsa syksyllä. Ansaintakysymys?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä näin myös omakustanteiden epätasaisuuden työssä, kun joissakin on jo kuvaustekstissä kirjoitusvirheitä. Eipä yhtään innosta tarttumaan, jos muutamaa virkettä ei ole viitsitty viilailla sen vertaa. Olen lukenut tänä vuonna vasta yhden, Kata Melanderin kirjan, joka oli hyvä. Kata myös on hoitanut markkinointinsa hyvin, ollut läsnä somessa luontevasti ja vakuuttavasti. Sellaista kaivattaisiin lisää omakustannemaailmaan.

      Joo, jos en löytäisi kustantajaa ja päätyisin omakustanteeseen, käyttäisin ehdottomasti vielä ennen julkaisua kustannustoimittajaa. Hyviä esilukijoitakin mulla onnekseni jo on. Intoa ehdottomasti riittää vielä, vaikka tulevaisuus välillä huolestuttaa, että mitä jos tulee aina vaan lunta tupaan, ja pysynkö koko hommassa rehellisenä itselleni ja omalla visiolleni, kun olen niin aloittelija kuitenkin vasta.

      Monet runoilijat ovat viime aikoina kirjoittaneet ensimmäisiä romaanejaan, mikä voi olla ansaintakysymys tai sitten kokeilua. Itse olen näistä kirjoista nauttinut, koska niissä proosakin on usein lyyristä, mikä on aina kiinnostavaa ja inspiroivaa. Toivon silti runo- ja novellikirjallisuutemme myös pysyvän elävänä ja että niitä julkaistaan paljon. Osittain siksi pysyn itsekin käsiksessäni tiukasti novellimuodossa, vaikka romaania on mullekin siitä ehdoteltu.

      Poista
  5. Apua! On todella huolestuttavaa, jos itse kirjailijatkin ovat sitä mieltä, että kirjamarkkinat ovat jonkinlainen rajoitettu tila, jossa toisen menestys on toiselta pois. Itse näkisin, että päinvastoin, elävä ja monipuolinen kirjallinen kulttuuri kannustaa ja houkuttelee lukemaan ja ostamaan kirjoja. Rehellisesti sanoen on hyvin vaikea ymmärtää, että kirjatarjonnan köyhdyttäminen parantaisi kenenkään kirjailijan tilannetta.

    Tuo lukemisen vähentyminen on sen sijaan huolestuttava ja kinkkinen juttu. Varsinkin kun sitä huomaa, kuinka helppoa itsellenikin kirjallisuuden ystävänä on jäädä tuhlaamaan aikaansa Netflixin ääreen sen sijaan, että tarttuisi kirjaan. Olen pohtinut paljon esimerkiksi sarjojen katselusta ja lukemisesta saatavan mielihyvän eroa. Tämä on nyt hyvin yksinkertaistavaa ja poikkeuksia on niin sarjoissa kuin kirjoissakin, mutta usein tuntuu, että sarjat tarjoavat nopean ja välittömän mielihyvän, minkä vuoksi niiden äärelle on helpompi jäädä, kun taas lukemisesta saatava mielihyvä vaatii enemmän keskittymistä ja kärsivällisyyttä, mutta toisaalta on myös usein laadukkaampi ja syvempi kokemus.

    Tuo Ompun mainitsema kirjojen lyhyt elinikä on todella harmillista. Tässä tosin me blogistitkin voisimme mennä hieman itseemme. Kyllä ne uutuudet tuntuvat aika lailla hallitsevan blogienkin kirjallista keskustelua, vaikka toisaalta blogit sentään kuitenkin nostavat esiin vanhempiakin teoksia, mitä ei varmaan missään muussa kanavassa juuri tehdä. Itse kyllästyn välillä noiden uusien teosten vyöryttämiseen ja siksi kesä on kivaa kirjablogiaikaa: kustantamot julkaisevat vähemmän uutuuskirjoja, joten kirjablogeissa kirjoitetaan vanhemmista teoksista ja klassikoista. :)

    Mitä taas tulee tuohon ajatukseen, kannattaako pyrkiä kirjailijaksi, kun toimeentulo on huono ja huomion saaminen hankalaa: ainakin omia kirjoittajaystäviäni seuranneena kaikki palautuu minusta kuitenkin yksinkertaisesti siihen, että kirjoittajalle ei ole mitään muuta olemisen tapaa kuin kirjoittaa. Hän ei olisi hän, jos hän ei kirjoittaisi, ja taide haluaa tulla aina nähdyksi ja kuulluksi. :)

    Hyvä ja ajatuksia herättävä postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuo nollasummapelin ajatus on musta jotenkin outo. Melkein toivoisin jonkun ärsyyntyvän tästä mun tekstistä niin, että kirjoittaisi vastineen tai tulisi tänne kommentteihin kertomaan, mikä siinä nimekkeiden suuressa määrässä on se paha juttu. Kyse voi toki olla Ompun mainitsemasta keskeneräisyydestä, eli tahtia pitäisi hidastaa, mutta kuka kustantaja uskaltaisi lähteä siihen ekana, käytännössä vähentämään nimekemäärää? :D Niinpä. Kaikki toimijat eivät toki ole liikkeellä "samoilla säännöillä", eli jotkut tekevät kirjoja muussa kuin ansaintatarkoituksessa, monien kustantamoiden puolestaan on tehtävä voittoa, koska ne ovat firmoja.

      Kesä on kyllä ollut hyvä hengähdystauko uutuusvyörystä, myös vuodenvaihde samanlaista aikaa. Uutuuksia toisaalta tarvitaan ja ne kiinnostavat, mutta itseäni harmittaa, kun on niin paljon vanhempaa lukematta. Tuntuu, että kun on kirjabloggaaja, vähän on jopa painetta siihen uutuuksien lukemisen suuntaan. Siksi pyrin välttämään arvostelukappaleita, vasta parilta kustantamolta olen pyytänyt tai ottanut vastaan.

      Toki kirjoittamisessa on olennaista se, että se on tapa olla olemassa. Jo ennen kuin kirjoitin kaunokirjallista tekstiä tavoitteellisesti, mulla oli blogeja ja kirjoitin työn puolesta asiatekstiä, eli se on hyvin olennainen ilmaisemisen tapa mulle. Ja muiden nähtäville saattaminen on myös tärkeä ajava voima, huomaan etten oikein innostu kirjoitusharjoituksista joissa kirjoitetaan vain jotain, mitä ei ole tarkoituskaan julkaista, vaikka sellaistenkin tekeminen olisi hyvästä.

      Kiitos! Vähän mietin, että tämä on tällainen osittain tajunnanvirtainen ryöppy omaa murehtimista ja ihmettelyäni, hyvä jos onnistuin jäsentelemään jotenkin järkevästi silti. :D

      Poista
  6. Olet selkeästi pohtinut kirjoittamista ja kirjailijan osaa sekä lukijakunnan olemusta ja käyttäytymistä monelta kantilta ja pitkään. Olet työstänyt tekstejäsi ajan kanssa useaan kertaan, käyttänyt taustatukea ja kouluttautunut. Sinulla on tekemisen palo. Aihepiirisi tuntuu sekä relevantilta että nyky-yhteiskuntaan istuvalta ja olet huolellisesti harkiten valinnut lähestymistapasi. Kiintoisa ja puhutteleva teos on kaikkina aikoina löytänyt lukijansa ja löytää edelleenkin.

    Unohda miksi? Kysy: miksi ei? Potentiaalisesta torppauksesta saattaa koitua hetken mielipaha ja pettymys. Selviät siitä kyllä hengissä. Se olisi vain yksi tapahtuma elämäsi pitkässä kaaressa. Siitä, jos et yritä nyt sinnikkäästi toteuttaa haavettasi, lankeaa sinulle elämäsi mittainen painolasti ja katkeruus, joka kohdistuu itseesi...
    Myötätuulta kirjallisiin purjeisiisi & onnea matkaan:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo nousi juuri tärkeäksi kysymykseksi yhdessä vaiheessa kun päätin kirjoittaa tavoitteellisemmin, että miksi ei. Myös painolasti olisi täysin totta: miettisin lopun ikääni, jos päättäisin luopua kirjailijuushaaveista ja lopettaa (jos niin olisi kohdallani enää edes mahdollista tehdä). Katson ehdottomasti tämän loppuun asti, olen vain etukäteen murehtija ja tämä koko teksti on sen purkamista. :) Näin tärkeäksi kuitenkin julkaista tämän myös muille, koska näitä pohdintoja ei netissä ole minusta liikaa. Kiitokset toivotuksista, toivottavasti myötätuulikin on puhaltaakseen ja tarttuu siivittääkseen matkaa! Sitten luovitaan, jos käy kehnommin. :)

      Poista