Maija Sirkjärvi - Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärvi – Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos 2018)

"Mies tuikkasi veitsen keskelle patjan muovia ja alkoi liu'uttaa terää. Alta paljastui vaaleanpunaista, kuin lohen vatsaa olisi leikattu auki. Hän laski veitsen sohvapöydälle, kumartui patjan ylle ja alkoi repiä muovia pois. Muovi rätisi, melkein kolisi. Sen yli ei kuullut, mitä mies huusi."

Tässä on kokoelmallinen sellaisia novelleja, että tuulenpuuskat todella riehuvat teksteistä lukijaan vähintään 33 metrin sekuntivauhtia. Maija Sirkjärven esikoisteos Barbara ja muita hurrikaaneja sisältää 11 novellia, joiden tyylinä on enemmän tai vähemmän kauhu. Kyse ei, ainakaan pääosin, ole yliluonnollisesta tai kosmisesta, vaan uhkaavuuden tunne Sirkjärven proosassa muodostuu ihmisistä, heidän käyttäytymisestään, ympäristön ja tilanteiden havainnoinnista. Tarinoiden vinksahtaneisuudessa on myös reilu annos abdurdia.

Novellien keskeiset henkilöhahmot ovat käyttäytymiseltään ja ajatusmaailmaltaan, miten sen nyt sanoisi, epätyypillisiä. Kirjan arvosteluissa onkin tähän mennessä nostettu henkilöhahmot framille, kun puhutaan sen mieleenpainuvimmista elementeistä. Minulle päällimmäiseksi nousi kuitenkin tunnelmien rakentelu, jännitteet ja se, miten pelottavia tuntemuksia saatiin aikaiseksi pienten yksityiskohtien ja repliikkien kautta, jonkin vieraan myötä. Varsinkin kirjan toisessa novellissa "Ullan ja Banskun tuho" oli tunnelman muuttuminen rajusti synkemmäksi yllätys, koska aivan niin rankkaa kertomusta en osannut lähinnä kuulustelutilanteen jännitteillä pelanneen "Kolme kuulustelua"-avausnovellin jälkeen odottaa. Henkilötkin kieltämättä ovat kirjassa mainioita – minulle jäi lukemisen jälkeen päällimmäiseksi mieleen "Ankerias"-novellissa morsiuspukua sovittaneen Astridin hameenhelmoihin piiloutunut hyvin erikoinen myymälävaras Inkku. Sirkjärvi tuntee selvästi kauhukirjallisuuden perinteen: kirjassa on mm. sieppaustarina ja manaamistakin harjoitetaan, kun "Manattu"-novellissa päähenkilön tuttava on saanut päähänsä, että hänen huonosti käyttäytyvästä pojastaan pitää manata pois paholaista, ja lukija tulee miettineeksi, että mitenköhän päin on, onko pojan käyttäytyminen kuitenkin syynä äidin hulluista päähänpistoista...

"En halunnut siinä hötäkässä selittää, että olin karannut kotoa - kolmatta ja viimeistä kertaa. Hän olisi kuitenkin kysynyt että miksi, ja sitten olisin joutunut valehtelemaan. Ei sitä voi vieraille ihmisille sanoa, että perheeni koostuu sekopäistä, jotka eivät suostu katsomaan totuutta silmiin ja tekevät kaikkensa ujuttaakseen valheelliset lonkeronsa pääsi sisään. Ulkomaailmassa ihmiset saavat sakkoja tai vankeutta, jos he toimivat väärin toisia kohtaan, mutta perheissä ei ole sääntöjä, pelkkää anarkiaa. Ei sellaisessa ympäristössä voi elää."

Sirkjärvi käyttää teoksessaan kieltä, joka on helposti luettavaa, rakenteeltaan perinteistä ja kuvauksessaan sopivan vähäeleistä. Tällä kertaa tunnelma ja kiehtovuus syntyy siitä, mitä sanotaan, ja lukija kiinnittää huomiota yksityiskohtiin sekä havaintoihin. Kerronta toimii tyylilajissaan hyvin, mutta ainakin minuun makuuni tarinoihin voisi sopia enempikin kielellinen ilottelu. Kieltä on kirjassa jonkin verran elävöitetty erityisesti vertauksin, jotka ovat usein oivaltavia ja kummallisuudessaan hauskoja. Kielikuvia olisi voinut vielä lisätä, kun taitoa niiden luomiseen selvästi on. Hienoinen huumori elää jatkuvasti novellien taustalla tehden lukemisesta miellyttävää, se luo kiinnostavaa vastakkainasettelua ajoittain rankoille tapahtumille ja hahmojen synkille mietteille. Kertomukset ovat siinä määrin koukuttavia, että luettuaan loppuun yhden haluaa jännityksen purkauduttua jatkaa pian seuraavaan. Novellikokoelma on rakennettu onnistuneesti yhtenäiseksi teokseksi.

"Jos he menivät auttamaan tuttaviaan muutossa, Jan pukeutui lippalakkiin ja säämiskähansikkaisiin kuin muuttomies konsanaan. Jos he menivät melomaan, mies sonnustautui virtaviivaisiin aurinkolaseihin ja sormista katkaistuihin soutuhansikkaisiin. Jouluna mies käytti lapikkaita ja joulunpunaisia sormikkaita. Hän on niin käytännöllinen, Noora ajatteli ja siirsi tähtäimen Janin korvan kohdalle."

Maija Sirkjärven novellikokoelma on virkistävä esikoisteos. On positiivista, että isompikin kustantamo, joka on tunnettu korkeakirjallisista julkaisuistaan, on ottanut ohjelmaansa näinkin vahvasti kauhukirjallisuutta (ja vieläpä novelleja) edustavan teoksen. Soisin tämän nostavan aliarvostetun tyylilajin profiilia, vaikka toki meillä on jo ennestään ollut taitavia kauhun kirjoittajia, jotka ovat pääosin julkaisseet pienemmissä kustannustaloissa. Aiemmin kauhukirjallisuuden laajempi näkyvyys on keskittynyt lähinnä Marko Hautalan ja Tiina Raevaaran kaltaisiin tekijöihin, jotka ovat ehdottomasti hyviä kirjailijoita, mutta moninaisuus on aina kentälle tervetullutta. Pidän erityisesti siitä, miten Sirkjärvi sekoittaa teoksessaan elementtejä ns. valtavirran proosakirjallisuudesta, absurdista ja muusta "kummakirjallisuudesta". On kiehtovaa, miten hyvin arkisista lähtökohdista päädytään usein jonnekin aivan muualle, surrealistiseen maailmaan, jossa tavanomaiset lainalaisuudet eivät tunnu pätevän.

Muualla blogeissa ja mediassa: Kosminen K, Reader, why did I marry him, Kirjojen keskellä, Ylen Aamun kirja, Sivumennen-podcastin jakso