Olli-Pekka Tennilä - Ontto harmaa

Olli-Pekka Tennilä – Ontto harmaa (Poesia 2016)

"Havaintojen kerääjä aloittaa räikeistä lajeista.
Mutta vähä vähältä hän keskittyy harmaan sävyeroihin,
yksilöihin, joita tuskin erottaa kivikosta.

Myös muistiinmerkitsijät etenevät yhä vähäpätöisempiin tapauksiin. Sirkus ei sammuta heidän todellisuudenjanoaan. Pölyhiukkaset odottavat.

Yhä vähäisempi tapaus saa esiin havaintokyvyn
yhä vähäisempien tapausten käydä toteen."

Kun elää kaunokirjallisessa informaatiotulvassa, kirjan päätyminen luettavaksi on aina pieni ihme ja tarkoittaa, että se on erityinen jollakin tapaa. Joskus vaaditaan useita suosituksia, jotta lopulta ymmärtää kirjan olevan varmasti lukemisen arvoinen. Joskus tapahtuu yksittäinen sysäys, jolla kirja hyppää lukulistalle. Olli-Pekka Tennilän runokokoelmasta Ontto harmaa olin kuullut useita suosituksia jo sen ilmestymisen ajoilta lähtien, mutta teoksen hetki ei vain ollut tullut. Kun kokoelma nostettiin taannoin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi, alkoi jo vähän hävettää etten ollut siihen tutustunut, joten asia piti korjata. Ennen tätä noteerausta Ontto harmaa oli ehtinyt saada myös Vuoden aforismikirjan palkinnon. Aforistinen lähestymistapa runouteen kiinnostaa minua, sillä nautin tiiviistä kiteytyksistä, joihin tuntuu kätkeytyvän jotakin suurta. Silti aforismi tyylinä pitää sisällään myös aikamoista painolastia, mitä tulee siihen liitettäviin mielikuviin. Onneksi Tennilän teos on kaikkea muuta kuin kyseiset mielikuvat.

"Talven tähtikirkkaana yönä avaruus tulee lähelle. Ulkopuoli.
Äärettömiin jatkuvaa tyhjää voi melkein koskettaa yön
ohuessa pakkasilmassa. Putoamisen mahdollisuus tuntuu
todelliselta. Kohtaan metsäjäniksen, enkä ymmärrä miten se
pystyy asumaan siinä: ulkona, ympäri vuoden. En ymmärrä
sen lämpötaloutta. etäisyyttä muista elävistä. Vaatimusta, että
on käperryttävä ja määriteltävä rajansa.

Mutta avaruus on vielä jotain muuta."

Ontto harmaa sisältää paljon lyhyitä tiivistyksiä, joskus vain muutaman sanan mittaisia, mutta välillä tekstit kasvavat puolen sivun mittaisiksi, proosan muotoon asetelluiksi runoiksi. Ajatuksen lennolle tarjotaan paljon eväitä. Tekstien asettelu on harkittua: useimmiten yhdellä aukeamalla on neljä erillistä tekstiä, jotka sijoittuvat sivujen ylä- ja alalaitoihin. Myös kuutta tekstiä per aukeama käytetään usein. Samalla sivulle asetellut tekstit tuntuvat ajoittain kommentoivan toisiaan, joskus niiden välillä taas ei näe yhteyttä. Ainakaan heti. Suomen lisäksi Tennilä on muutamia kertoja käyttänyt teoksessa englantia. Yksinään esiintyvien fraasien lisäksi englanninkielinen teksti uppoaa välillä suomenkielisen sekaan samoissa runoissa luoden yllättäviä yhteyksiä. A breath at uncanny valley. / Outo laakso. / Isyysloma. Kielelliset ja mielleyhtymiin liittyvät yllätykset ovat muutenkin kirjassa yleisiä. Se pitää lukijankin valppaana. Typografia on omaperäisen näköistä, ja syykin siihen selvisi kun tutkiskeli: kirja on käsin ladottu. Tennilä on vastannut itse teoksen taitosta, ulkoasusta ja painotyöstä, ladonta on tehty yhdessä Raisa Marjamäen kanssa.

"Objektiivisesti arvioiden
ihminen näyttää ehkä työkalulta."

Monien runoilijoiden teksteissä tehdään konkreettisia havaintoja asioista, ja siitä lähtee keriytymään auki jotakin suurempaa, päädytään ehkä oivallukseen. Tennilän teksteissä kuitenkin tunnutaan usein havainnoivan jotakin abstraktia, suurta ja kosmista, elämän ja ihmisen perusteita. Mutta mitä sitten tarkoitetaan harmaan sävyeroilla, joista tämän postauksen alun lainauksessa puhutaan? Onko kyse asioista, jotka ovat suuruudessaan ja käsittämättömyydessään hahmottomia, siksi harmaita? Mitä on "Ontto harmaa", mitä se voi pitää sisällään? Onko "ontto" sama kuin "tyhjä"? Ehkä ei. Tennilän runot laittavat kysymään itseltään kysymyksiä, joihin ei tiedä vastauksia. Itse tekstien osalta tuntuu kuitenkin, että ajatukset on muotoiltu tarkasti, ne on ajateltu huolella ja sommiteltu sitten tekstiksi vähintään yhtä huolella. Konkreettisiakin asioita runojen havainnoissa toki on. Kielen kauneus teoksessa saa lukijalle aikaan levollisen olon, vaikka pohdinnat risteilisivätkin villisti. Samalla tuntee pienuutta asioiden suuruuden äärellä, mutta sellainen on ihmiselle tarpeellista aina välillä. Elämä on äärimmäisen epätodennäköistä. Sitä sopii miettiä ja siihen havahtua.

Olli-Pekka Tennilän runoteos Ontto harmaa ei tyhjene kerrasta eikä toisestakaan. Siitä löytää uutta ja sen parissa voi pohdiskella ns. syntyjä syviä niin pitkään kuin haluaa. Maailma jakautuu fragmentteihin ja paljon jää vaille selitystä, mutta vaikuttavan kauniissa kielessä oleminen tuntuu hyvältä. Kieli ei kuitenkaan ole pumpulimaista leijuntaa, vaan siinä on myös rosonsa, joita kauneus ainakin minusta myös tarvitsee. Lukiessa oli helppoa hyväksyä, ettei aina tarvitse ymmärtää: Että joku aivan kuin liikehtii tuolla. Enkä minä keksi miksi.

Kritiikkejä ja bloggauksia: Kiiltomato, Helmet.fi, HS, TS, Klassikkojen lumoissa -blogi
Palkinto- ja ehdokkuusperusteluja: Vuoden aforismikirja 2016, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon sivut