Maaria Päivinen - Kellari

Maaria Päivinen – Kellari (Into 2016)

"Näin tyyntä, kirkasta ja piristävää keskitalven päivää Ingriður ei ollut odottanut näkevänsä, ei näillä leveysasteilla eikä tähän aikaan vuodesta, joten hän alkoi hehkua kuin kasa hiiliä, ja kuume, joka koituisi vielä kohtaloksi tavalla tai toisella, alkoi kohota, se sellainen loppuelämän kestävä pakottava tarve. Rakastaa. Olla vihdoinkin tärkeä."

Varasin Maaria Päivisen uuden Kellari-romaanin luettavaksi heti, kun havaitsin kirjan ilmestyneen. Päivisen kerronta ja kieli hurmasivat täysin hänen edellisessä romaanissaan On nälkä, on jano. Hänellä on ihailtavan omintakeinen tapa kirjoittaa. Olen kuullut paljon hyvää myös Runeberg-palkinnon ehdokkaana olleesta romaanista Pintanaarmuja. Päivisen teosten aiheet ovat rankkoja, niissä on aiemmin käsitelty mm. lähisuhdeväkivaltaa ja paritusta. Uusi romaani puolestaan käsittelee kidnappausta, hajoavaa mieltä ja yksinäisyyttä. Se on siis taattua Päivistä, aiheiden lisäksi onneksi myös laadultaan. Oli piristävää tarttua tähän kirjaan pettymyksen aiheuttaneen Haltiaelämää jälkeen, sillä tiesi pääsevänsä nautittavan lukukokemuksen pariin.

Kellari sijoittuu Islantiin, jossa Päivinen nykyisin asuu. Suomesta Islantiin on muuttanut aikoinaan myös kirjassa aviomiehensä jättämäksi tullut Vilma, joka yrittää pitää perhe-elämäänsä kahden lapsensa kanssa kasassa samalla, kun hänen naapurinsa Ingriður seuraa heitä tiiviisti ikkunastaan kiikareillaan. Vilman asioita hankaloittaa myös se, että hän on päättänyt kidnapata entisen miehensä ja sulkea tämän kellariin, jossa miehellä on ollut jonkinlainen studiotila, äänieristetty tietysti.

"Ja nyt: alhaalla paloi. Kellari oli muuttunut tyhjästä täydeksi ja se oli kuin sulatusuuni, kaasukammio ja kaikki maailman kidutuskeinot vain siksi, että äidinrakkaus oli äidinrakkautta ja pettäminen pettämistä. Ja vaikka Vilma ei mikään koston jumalatar pohjimmiltaan ollutkaan, oli kosto suloinen. Sitä paitsi hänellä oli lastensa isän vangitsemiseen kaikki äidin oikeudet, sillä sodassa ja rakkaudessa, erityisesti äidinrakkaudessa, kaikki on sallittua."

Vilman vanhempi tytär Silvia kaipaa isäänsä eikä pidä siitä, millaiseksi äiti on viime aikoina muuttunut. Synkäksi, hermostuneeksi, äkkipikaiseksi. Vilma yrittää epätoivoisesti parantaa yhteyttään 9-vuotiaaseen tyttäreensä, mutta taaperoikäiseen Stellaan hän suhtautuu järkyttävän välinpitämättömästi. Naapurin Ingriður on yksinäinen vanhus, joka tapaa normaalisti ainoastaan kodinhoitajaansa Annaa, ja huomatessaan Vilman ahdingon hän päättää alkaa tehdä tuttavuutta, sillä hän on päättänyt määrätietoisesti saada Vilmasta ja tämän lapsista itselleen sen perheen, jota ilman on elämässään jäänyt.

Kaipaus, mustasukkaisuus ja suru menetetyistä rakkauksista raastavat molempia päähenkilöitä omilla tavoillaan. Vilman pää ei ole kestänyt sitä, että mies löysi toisen ja lähti. Hän pelkää mielettömästi myös menettävänsä tyttärensä. Ingriður puolestaan muistelee edelleen epätoivoista varhaisnuoruuden rakkauttaan, jonka tuottaman pettymyksen hän päätti kuolettaa itsestään lähes konkreettisesti, ja jäljelle jäi vain viallinen lonkka. Ingriður on ollut naimisissa ja jäänyt leskeksi rakastamatta oikeastaan ikinä aviomiestään. Väkisin pakkomielteisellä vimmalla Vilman elämään tuppautuva naapuri sotkee Vilman mielestä tämän arjen, joka tosin on ollut sotkussa jo muutenkin. Vilma ei siedä minkäänlaista sotkua kodissaan ja pitää sen kiiltävänä pyrkien esittelemään myös perhe-elämänsä kulisseja moitteettomina, ja monille tämä kaikki menee täydestä.

Kertoja kuvaa naispäähenkilöiden mielenliikkeitä tuoden esiin heidän tunteensa valtavina, tuskaisina, polttavina tai yhdentekevinä aina tilanteen mukaan. Sekä Vilma että Ingriður vaikuttavat lopulta niin harhaisilta, että kertojakin alkaa tuntua epäluotettavalta ja tapahtumat epätodellisilta. Kokonaiskuvaa täydentävät kuitenkin ajoittain kirjan lukujen väleissä esiintyvät "todistukset" Vilman läheisiltä. Ne asettavat kirjan todellisuuden jonkinlaisiin mittasuhteisiin ja tuovat siihen rationalisuutta. Valtameren keskellä sijaitsevan saaren karu ja kaunis luonto ympäröi henkilöitä ja tuntuu teoksessa vahvana elementtinä riepovine myrskyineen, vuonoineen ja välimatkoineen. Musiikin puolelta tulee selkeänä assosiaationa mieleen usein hehkuttamani Björkin albumi Homogenic, joka myös yhdistää Islannin pinnan alla pulppuavaa sulaa kuumuutta jäätiköiden hyytävään kylmyyteen.

"Olisi voinut antaa mustien ajatusten täyttää rinnan, mutta Ingriður oli tottunut sulkemaan ne pois eikä antanut itsensä vajota katkeruuteen kuin laavakivikenttien lukemattomiin onkaloihin, joihin saattoi humahtaa jos ei katsonut mihin astui, ei; hän sälytti kaiken huonon sään syyksi. Eihän ulkona nähnyt käsivarttaan kauemmas."

Päivisen kielen omaleimaisuus ja voimakas, tempoileva ja ovela kuvaus ovat edelleen tallella, vaikka edellisestä kirjasta onkin ehkä siirrytty astetta tavanomaisempaan psykologiseen realismiin. Kirjan matkassa kulki mielellään, se tuntui vajaan 300 sivun kestoaan lyhyemmältä. Teoksen maailma on kummallisen kiehtova kaikessa vinksahtaneisuudessaan. Into-kustantamolta on tänä syksynä ilmestynyt selkeästi erittäin laadukasta kotimaista kaunokirjallisuutta, jota toivon myös palkintoraatien nostavan esiin, sillä sekä Kellari että Laura Gustafssonin Korpisoturi ansaitsevat paljon lukijoita ja huomiota.