Kirjallisuuden käsittely mediassa – kirjailijat vai kirjat edellä?

Suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa syntyi taas keskustelua siitä, miten kirjallisuutta käsitellään julkisessa puheessa ja mediassa, kun kirjallisuuden professori Yrjö Varpion uudessa teoksessaan esittämistä mielipiteistä uutisoitiin. Erityisesti haastattelusta nousi esiin Varpion toteamus: "Ei puhuttaisi siitä, mitä kirjailija syö tai miten hän elää viikkonsa - kaikki tällainen krääsä pitäisi riisua kirjallisuuden ympäriltä. Pitäisi puhua kirjoista, jotka ovat edelleen tärkeitä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tekstin esittelyssä on oltava asiantuntemusta."

Olen keskustellut asiasta Twitterissä ja Facebook-ryhmissä viime päivinä, ja aiheesta on tullut esiin erilaisia näkökulmia, mikä on ollut hyvin kiinnostavaa ja ilahduttavaa. Joiden ihmisten näkemykset ja kokemukset tuntuvat olevan ristiriidassa keskenään. Esitän nyt oman, tämänhetkisen mielipiteeni siitä, missä tilassa kirjallisuuden käsittely mediassa tällä hetkellä on.

Monesti, kun kirjallisuutta käsitellään perinteisessä lehdistössä tai televisiossa (vähenevien kirjallisuuslehtien ja yksinomaan kirjallisuutta käsittelevien ohjelmien ulkopuolella), kyse on kirjailijahaastattelusta. Se on usein tehty henkilöhaastatteluna, josta vastaa toimittaja, joka monesti ei ole kulttuuritoimittaja eikä välttämättä juuri tunne kirjallisuutta. Aiheena tällaisissa jutuissa on erittäin usein jokin muu kuin kirjailijan tuotanto. Saatetaan kertoa hänen työstään, millaista kirjoittaminen on ja missä paikassa kirjailija sitä tekee, mutta muuten kärkenä on jokin kirjailijan henkilökohtainen asia, joka ei liity edes epäsuorasti hänen kirjansa sisältöön usein mitenkään. Tämänkaltaiset jutut tuntuvan yleistyvän samalla kun ammattilaisten tekemää kritiikkiä ja analyyttista kirjojen esittelyä vähennetään.

Siinä ei ole mitään väärää, että joskus naistenlehtijuttuun otetaan kirjailija haastateltavaksi, koska tällä katsotaan olevan kiinnostavaa sanottavaa lehden lukijoille jostakin aiheesta. Silloin näen kuitenkin tilanteen ongelmallisena, jos tällainen kirjallisuuspuhe alkaa vallata alaa sielläkin, missä on totuttu asiantuntevaan, analyyttiseen mutta silti yleistajuiseen puheeseen kirjoista, kirjojen sisällöistä. Ja tuntuu siltä, että näin on tapahtunut. Kevyen viihteellisistä lehdistä tuttua käsittelytapaa on näkynyt sanomalehdistönkin puolella, kirjamessuilla... Olin Turun Kirjamessuilla kuuntelemassa elämäkerrallisen tietokirjan kirjoittaneen tekijän haastattelua, joka kuulosti aivan siltä kuin se olisi voinut lukea viihteellisessä aikakauslehdessä. Haastattelu kuulosti yritykseltä myydä kirjaa kuuntelevalle yleisölle tarttumalla teoksen aiheisiin hieman poleemisella tavalla. Olen kuullut kustantajapuolelta sellaista näkemystä, että he ovat tyytyväisiä, jos kirjailijasta kirjoitetaan henkilöjuttutyyppisiä haastatteluita, ja tällaisia juttuja jaetaan mieluusti esim. kustantajien sosiaalisen median kanavissa.

Facebook-keskustelussa nousi esiin, että jotkut tuntevat ihmisiä, jotka todella löytävät kirjoja kevyiden henkilöhaastatteluiden avulla, vaikka jutut eivät käsittelisi kirjojen sisältöä pätkääkään - sen sijaan kirjailijaa ihaillaan tämän puhuttua fiksusti esim. ihmissuhdeasioista, jolloin tämän kirjojen pariin päädytään seuraavalla kirjakauppa- tai kirjastokäynnillä. Hienoa, jos jotkut löytävät luettavaa noinkin, mutta onko tuo se ryhmä, jota journalismin ja markkinoinnin kannattaa ensisijaisesti palvella kirjallisuutta esillä pitäessään? Ainakin suurimpien kustantamoiden markkinoinnin mielestä voi ollakin, sillä tämä saattaa olla se massa, joka liikuttelee niitä suurimpia myyntivolyymeja, joilla voitot taotaan.

Jos ajatellaan ihmistä, joka lukee kirjaa aina hiukan ennen nukkumaanmenoa, tykkää sinänsä lukemisesta, mutta kokee, ettei oikein ehdi tehdä sitä arjessaan. Hän lukee ehkä kymmenisen kirjaa vuodessa. Lisäksi hän ostaa niitä ystävilleen ja sukulaisilleen lahjoiksi muutamia kertoja vuodessa. Hän hyvin mahdollisesti kuuluu siihen ihmistyyppiin, joka törmää kirjallisuuteen selaillessaan naistenlehtiä parturi-kampaamossa, näkiessään kirjailijoita esiintyjinä televisio-ohjelmissa ja törmätessään näkyvästi uutisoituihin kirjajuttuihin (eli lähinnä Finlandia-palkinnon, Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja kirjoihin liittyvien suurien kohujen kohdalla).

Toisaalta on ihminen, joka on todellinen kirjallisuusintoilija. Hän lukee vähintään useita kymmeniä kirjoja vuodessa, käyttää siihen huomattavasti vapaa-aikaansa. Hän etsii lukemista lehtien kulttuurisivuilta (saattaa jopa tilata Parnassoa tai muuta kirjallisuuslehteä), tutkii kirjastossa käydessään näyttelyitä ja nostoja, poimii uutuusvinkkejä televisiosta Ylen Aamun kirja -ohjelmasta, ja jos on aktiivinen netinkäyttäjä, selailee kirjallisuusaiheisia verkkopalveluita, Facebook-ryhmiä, kirjablogeja. Syksyisin tämä ihminen vierailee kirjamessuilla useampanakin päivänä. Hän keskustelee kirjallisuudesta mielellään tuntemiensa ihmisten kanssa, mahdollisesti myös verkossa, ja on kiinnostunut kirjallisuuden yleisistä suuntauksista, erilaisista kirjallisuuden lajeista, kerrontatapojen muutoksista ja haluaa haastaa itseään välillä kokeellisemmillakin kirjoilla.

Väittäisin, että kevyisiin henkilöjuttuihin keskittyvä journalismi ei palvele tuota kirjallisuusintoilijaa. Häntä tuskastuttaa kritiikkien väheneminen sanomalehdistöstä ja kirjojen sisältöä avaavien vinkkien katoaminen. Hän lukisi mielellään kirjallisuudesta mediassa muutoinkin kuin siitä muutaman kerran vuodessa ilmestyvästä Parnassosta ja kirjablogeista, näkisi mieluiten kirjallisuuden nousevan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ihmisten arkipäivään vahvemmin. Häntä kiinnostaisivat asiantuntijoiden perustellut mielipiteet kirjoista ja pätevästi kuratoidut vinkit, jotka auttaisivat löytämään jotakin aivan uutta ja mielenkiintoista. Nyt hän joutuu perinteistä mediaa seuratessaan tyytymään satunnaisiin, väheneviin sanomalehtikritiikkeihin ja haastatteluihin, joista saa kaivaa esille sen, mistä tekijän kirjallinen tuotanto oikeasti kertoo.

Jos jälkimmäinen ihmistyyppi sulkeutuu omiin Facebook-ryhmiinsä, kirjablogien kommenttiosioihin ja Twitteriin (jossa saisi toki olla ehdottomasti enemmän kirjallisuusihmisiä, erityisesti kirjallisuudentutkijoita kaipaisin, tulkaa Twitteriin!), kirjallisuus todella muuttuu vain pienen piirin toiminnaksi. Jos se olisi esillä laajasti median ja yhteiskunnallisen keskustelun kaikilla osa-alueilla, tuo esittelemäni ensimmäinen ihmistyyppikin todennäköisesti löytäisi entistä mielenkiintoisempaa luettavaa, päätyisi raivaamaan enemmän tilaa kalenteristaan lukemiselle ja hänestä voisi lukutapojen laajennettua kehittyä vielä kirjallisuusintoilijakin. Kirjallisuus tarvitsee intoilijoita, sillä he ovat niitä, joista osa päätyy kirja-alalle töihin ja kirjailijoiksi. He ovat niitä, jotka pitävät kirjallisuuskeskustelua yllä, levittävät lukuintoa muillekin. Suuri osa ihmisistä löytää luettavaa kuitenkin lopulta vertaissuosittelujen pohjalta, jonkin luotettavan tahon henkilökohtaisena suosituksena.

Nyt kirja-alan elintärkeä tehtävä on saada tämän päivän nuorista lukijoita, kirjallisuusintoilijoita, vertaissuosittelijoita, tulevaisuuden kirjallisuusmaailman tekijöitä. Kirjan täytyy marssia esiin monella rintamalla, ja esim. itsenäisyyden juhlavuosi on nyt näytön paikka tuoda näkyviin, miten kirjallisuus on elänyt mukana Suomen eri vaiheissa, kommentoinut niitä ja kertonut niistä. Kirja, muodosta riippumaton pitkä tekstikokonaisuus, pitää saada puheenaiheeksi, keskiöön, arvostetuksi ja ennen kaikkea luetuksi. En usko, että se tapahtuu, jos kirjallisuus on esillä mediassa lähinnä kirjailijoiden puhuessa lapsuudestaan, perhesuhteistaan, henkilökohtaisista ongelmistaan tai harrastuksistaan. Pahinta olisi Pekka Hiltusen loistavassa Onni-romaanissa kuvatun kaltainen maailma: kirjailija pääsisi lehteen haastateltavaksi, jos hän suostuisi puhumaan esim. ruuanlaittoharrastuksestaan, jotta viereiselle sivulle saataisiin ruokatuotteita valmistavan yrityksen mainos. Pystymme kyllä parempaan, haluan uskoa siihen.