sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen - Emme enää usko pahaan (WSOY 2016)
Kirja saatu kustantajalta.

"Hän istuisi puiden alla kunnes yö peitti pihan, ajattelisi lopunajatuksia, ja pimeässä iho hohtaisi myrkynvihreänä. Raivo osasi kannatella itseään. Tämä ei ollut hän eikä tuo Eero. Eikä mikään silti ollut vierasta. Heidän huoneissaan oli yhdessä maalatut seinät, ja tällaista he toisilleen tekivät, olipa syy raha, politiikka, työ, ruoka, kasvattaminen tai seksi. Abstrakteja sotia, verenmaku suussa."
Riku Korhosen neljäs romaani, kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi juuri valittu Emme enää usko pahaan alkaa ovelasti. Olin lukemieni kuvausten perusteella päätellyt, että kyseessä ei ole perinteistä miesproosaa keskiluokkaisen keski-ikäisen suomalaismiehen kokemista ensimmäisen maailman ongelmista, mutta alkusivuilla kylmä hiki hiipi ja ajattelin että apua, onko sittenkin. Sivulla 29 ajettiin mönkijällä alasti saunan jälkeen. Mietin, etten ehkä kestä. Tämän jälkeen kirja lähti kuitenkin avautumaan eri suuntiin elävästi ja erittäin kiinnostavasti. Keskiluokkaista ja keski-ikäistä suomalaismiestä kohtaan alkoi tuntea jopa sympatiaa. Häntä ymmärtää aivan eri kulmasta kirjan luettuaan. Olin kirjan loputtua hyvällä tavalla hämmentynyt kokemuksesta.

Korhonen on rakentanut kirjansa tarinan erittäin koukuttavaksi: seuraavaa käännettä sekä asioiden valottamista lähempää odotti koko ajan jännityksellä. Tarkkailun kohteena teoksessa ovat pääasiassa aviopari Eero ja Aino, heidän ystävänsä Lari ja yhdessä vaiheessa kirjaa myös päihderiippuvaisen menneisyytensä hylännyt Miika. Eeron ja Ainon avioliitto on koetuksella heidän eläessään ruuhkavuosia koulun aloittavien kaksostyttöjen vanhempina. Pakkoajatuksista vuosia kärsinyt Lari puolestaan on joutunut naisystävänsä Eevan jättämäksi, eikä onni ole oikein ikinä ollut hänen puolellaan ihmissuhdeasioissa. Eero on päätynyt keskustelemaan Ainon kanssa sieppauksista liittyen muutamien vuosien takaiseen, oikeastikin tapahtuneeseen kidnappaukseen. Aino oli maininnut, että voisi olla helpottavaakin tulla tempaistuksi kaikesta pois hetken ajaksi, päästä lataamaan akkuja. Eero tulkitsee tämän hyvin kirjaimellisesti, päätyy seikkailemaan sieppausfantasioiden ja vanhojen myyttien maailmaan, vakuuttuu entisestään asian tarpeellisuudesta ja pyytää Laria apuun toteuttamaan vaimonsa sieppauksen mökille viikonlopuksi... Lari on vastahakoinen, mutta suostuu. Ajoittain kerronnassa hypätään menneisyyteen, kuten Larin tuskailuun läpi nuoruutensa sekä Eeron ja Ainon tapaamiseen ja palavaan rakastumiseen.
"Pimeimmän vuodenajan päivät täytti tuore itsevarma hehku, nuoren voikukan värinen, ja karkotti huoneista epäröinnin varjot. Talvi kylmeni. Lumentulo jatkui. Aino istui ruuhkabussissa neitsytpatsaan tyyneydellä. Hän vei töihin rakkautensa kärsivällisyyden."
Korhonen kuvaa tarkasti juuri sitä mainittua keski-ikäistymistä iloineen ja kriiseineen. Kirjan 11. luvussa tarinan kuljetus keskeytetään ja kertoja, joka omien sanojensa mukaan on kirjan päähenkilöiden ystävä, kuvaa heidän ystäväpiirinsä varttumisen piirteet nuoruudesta noin nelikymppisiksi. Ihmisten tarinat eivät ole samanlaisia, eivätkä kaikki vakiinnu ja asetu sillä tavoin kuin kaikkien oletetaan tietyssä kohdassa elämää tekevän. Kirjassa kerrotaan myös Ainon työpaikan, päihde- ja mielenterveysongelmaisten asuntolan, asukkaista. Ainon vetämä tunneryhmän kokoontuminen muutamalle asukkaalle on kohtauksena niin koskettava kuin tragikoominenkin. Karkuteillä oleva Pekko muodostuu tarinan kannalta avainhenkilöksi epäonnisten sattumien kautta. Huumepiireihin sotkeutuneet tuntuvat elävän aivan omassa maailmassaan kielenkäyttöään myöten. Mutta se on se yksi ja sama maailma kuin niillä, jotka ovat onnistuneet elämässään menestymään, mikä on aina hyvä muistaa.

Eeron tutkimusmatka "miehuuden yöpuolelle" sieppausfantasioiden ja -kokemusten sekä niihin liittyvien myyttien äärelle yhdistyy myös laajempiin teemoihin. Hyvin ajankohtaisiinkin, jos mietitään vaikka presidentinvaalien tulosta Yhdysvalloissa ja sen syitä käsittelevää analyysia. Syystä tai toisesta johtuva osattomuuden tunne purkautuu. Maailman muutokset ovat hyviä toisille, mutta joillekin mennyt tai menossa oleva maailma on aina ollut parempi vaihtoehto.
"Jos nämä modernin maailman syrjäyttämät, verkossa raivoavat miehet saisivat tietokoneensa pois päältä ja lähtisivät valitsemiensa tunnusten alla kaduille, Eurooppa näkisi tyrmistyttävän poliittisen väkivallan paluun. Miesten turhautuminen ja viha oli aina ollut mahtavin historiaa liikuttava voima, ja se joka kanavoi tuota voimaa, ohjasi historiaa. Siitä näkökulmasta maahanmuuttokeskustelu pelkistyi miesten taisteluksi hegemoniasta, reviiristä ja naisista."
Emme enää usko pahaan on jännittävän tarinan johdolla etenevä, yllättävän monikerroksiseksi paljastuva romaani, joka jättää paljon rivien väleihinkin. Oli myös mukavaa lukea pitkästä aikaa näin vahvasti nykyiseen kotikaupunkiini Turkuun sijoittuva kirja. Teoksen parissa viihtyi todella hyvin, ja lähes 400 sivun matkan jälkeen irti päästäminen vähän surettikin. Henkilöt, heidän kipunsa ja rakkautensa tulivat lähelle, ja kirja antaa varmasti pohdittavaa pitkäksi aikaa. Siitä voisi kirjoittaa helposti joskus toisenkin bloggauksen keskittyen eri asioihin, mutta tämä loppuu nyt tähän. Kiitos tarinasta, viihtyisistä hetkistä ja kaikista näistä ajatuksista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti