Sinikka Vuola - Replika

 Sinikka Vuola – Replika (Tammi 2016)

"Tämä maisema on läsnä aina ja kaikkialla, se katselee yhteistä eheää ja häiriötöntä untamme ja valvettamme, maailmaamme joka on lämpöinen ja kokonainen, toisin kuin tämä maa joka on jakautunut tasankoihin ja vuoristoihin, Etelään ja Pohjoiseen, oikeaan ja vasempaan, maanomistajiin ja työttömiin."

Tätä, mitä juuri olen kokenut, on hankala lähteä purkamaan selkeiksi ajatuksiksi, sanoiksi. Aloittaminen on tavallistakin vaikeampaa. Siihen olisi toki monta tapaa, kuten teoksen alussa (ja myöhemminkin siinä) sanotaan: "Muistan lopun, en alkua. Sillä alkuja on monta, loppuja ainoastaan yksi." Yritän siis edes päätyä johonkin kelvolliseen loppuun, lopputulokseen, jollaisen tämä vaikuttava teos ansaitsee, sillä tästä todella pitää puhua.

Mistä Replika sitten kertoo? Tästä kertominen tuntuu todella hankalalta, sillä kuten Omppu bloggauksessaan sanoi, tulkinta on väkivaltaa ja erityisen väkivaltaiselta se tuntuu tällaisten tekstien kohdalla. Joitakin asioita kuitenkin voi mainita, ne nousevat kirjasta tarpeeksi kirkkaina: muistot, miten ne voivat olla kaikessa tärkeydessään turhia ja ahdistaviakin. Ihmisten ja asioiden eriarvoistaminen, ks. postaukseni aloittava lainaus, jossa maailma on yhtenäinen, maa puolestaan jakautunut. Vanhemmat, heidän poissaolonsa tai menettämisensä, siitä syntyvä suru. Alistettuna ja väkivallan kohteena oleminen. Kasvu ja kehitys, siihen liittyvä muutos ja uusiutuminen. Esineiden maailma ja elollinen maailma, niiden suhteet toisiinsa.

Sinikka Vuolan aiemmin julkaistut teokset ovat olleet runoutta ja tämä proosateos on saumatonta jatkoa runouden maailmasta. Sanon tässä kohtaa proosateos, koska Vuola itsekin kuvasi Helsingin Kirjamessujen haastattelussa kirjan olevan "ehdotus romaaniksi." Minä lukijana vastaan tähän, että onpa loistava ehdotus, hyväksyn tämän. Olkoon siis kuitenkin romaani. Lukemisen aluksi teki mieli puhua runoproosasta, mutta enpä tiedä, lopulta se kuulostaa liian yksinkertaistavalta. Niin kertovaa teksti kuitenkin on, niin kuvailevaa, niin yksityiskohtia esittelevää ja kaikella on merkityksensä kokonaisuudessa. Jokaisella sanalla tuntuu olevan oma, tärkeä tarkoituksensa, joten valpas pitää olla: muutaman kerran huomasin ajatusteni harhailleen ja olin lukenut sivun-pari kirjasta sisäistämättä, oli pakko palata takaisin. Ja mikäs oli palaillessa, Vuolan lauseiden seurassa nauttii olostaan. Kieli itsessään luo vahvasti kirjan maailmaa laaksoineen ja pääkaupunkeineen, tapahtumien absurdeja käänteitä ja surrealistista kokonaiskuvaa. Esimerkiksi ensimmäisessä osassa on kotoisa laakso, sen ihmiset, äidin lämpö ja rakkaus ja turva, mutta taustalla pelottava Kaivos, joka puhuu muistojen pahuudesta.

"Miten täynnä kuvia ihminen on, miten jokainen kuva, jokainen muisto syö häntä, kalvaa ja kovertaa, Kaivos sanoo suulla joka on täynnä kuparia. Eikä muistoilta voi suojautua, vaan tuskallinen kuva täytyy peittää aina uudella kuvalla. Niin, onko kallisarvoisempaa kykyä kuin kyky unohtaa."

Vuola on hyödyntänyt teoksessaan paljon toistoa (musiikista ja runoudesta tuttua keinoa) ja senkin hän tekee tavalla, joka ei tunnu aiemmin koetulta, sillä mitään ei selitellä, ei alleviivata. On uusia alkuja, ehdotuksia uusiksi tarinoiksi ja sillä selvä. Myyttiset hahmot, Pinokkio ja Marilyn, toistuvat motiivin tavoin. Toinen on satuhahmo, jonka tragedia oli, ettei siitä henkiin heräämälläkään tullut sellaista oikeaa ihmistä kuin muut, toinen taas oikea ihminen, josta tuli kuolematon tarina, myytti. Tarinoista on eri versioita riippuen siitä, kuka kertoo, ja hahmoista on eri näkemyksiä riippuen siitä, kuka katsoo. Nämä tuottavat kiinnostavaa peilausta läpi kirjan.

"Hän oli 'niin nainen' että oli 'mahdotonta sanoa mistä hän alkoi ja mihin päättyi". Eikä hän kuitenkaan synnyttänyt yhtään uutta ihmistä, ei yhden yhtä. Niin, ehkä hän oli kaikki eikä silti kukaan. Hyvä jumala, jos sinä olet jumala: siunaa sitä nukkeparkaa."

Toiston lisäksi variaatiota kerrontaan tuodaan ovelasti myös typografisilla ratkaisuilla, kuten fontin muutoksilla ja tekstin kylkeen sisennetyillä katkelmilla, jotka toimivat toisina ääninä, kommentteina kerronnan yleiseen näkökulmaan. Niin kielellisen kuin visuaalisen kerronnan uudistamisensa myötä Replika on minulle tämän vuoden Oneiron, vaikka niissä ei sinänsä juuri yhtäläisyyksiä olekaan (sekä Sinikka Vuola että Laura Lindstedt kuuluvat muuten Mahdollisen Kirjallisuuden Seuraan ja Lindstedtiäkin kiitetään tämän kirjan alkusivuilla). Replikasta nauttiakseen ei mielestäni tarvitse kuitenkaan olla nimenomaan kokeellisen kirjallisuuden ystävä. Jos pitää kielen kauneudesta ja maailman peilaamisesta runokuvin ilman pakottavaa tulkinnan vaatimusta, kokee varmasti kirjan kanssa hienoja hetkiä. Upea ja tärkeä teos, johon uskon vielä joskus palaavani uutta lukukokemusta varten.

Muualla blogeissa: Reader, why did I marry him, Sabinan knalli, Kaisa Reetta T., Antiaikalainen (mukana kirjailijan haastattelua)