Seita Vuorela - Lumi

Seita Vuorela –  Lumi (WSOY 2016)

"Mä olen poika itäisestä kaupunginosasta ja mulla on maineeni. Nimen mä oon saanut kuolleelta sedältäni, siinä on haastetta kokonaiseksi elämäksi. Mun setä kuoli viisitoistavuotiaana, se oli kapinallinen ja rohkea.

On tosi hankala päihittää kuollutta poikaa."

Seita Vuorelan (1971–2015) viimeinen romaanikäsikirjoitus saatettiin valmiiksi kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelytyön avulla. Kustantajan jälkisanoissa kerrotaan, että Huotarinen työskenteli aktiivisesti kustannustoimittaja Essi Kytöhongan kanssa, ja Seita Vuorelan läheisten toive Lumen julkaisusta kirjana toteutui. Romaani valittiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi, ja palkinnonsaaja Juuli Niemi piti jakotilaisuudessa kauniin puheen, jossa käänsi valokeilassa ollessaan katseen poismenneeseen ystäväänsä.

Oli heti kirjasta kuultuani selvää, että lukisin itsekin Lumen. Seita Vuorelan Karikko on ollut minulle 2000-luvun hienoimpia suomalaisia romaaneja. Se on maaginen, mystisen surullinen ja viiltävän kaunis. Vuorelan tunnusmerkkinä ovat rajat ja niiden kynnyksellä oleminen, ja tämä tematiikka esiintyy myös Lumessa.

Romaanin päähenkilöt ovat iranilaislähtöisiä. 15-vuotias Siamak on saanut nimensä samanikäisenä aikanaan teloitetun setänsä mukaan. Hän on jääkiekkoa harrastava vihainen nuori mies Itä-Helsingin lähiössä. Tavanomaisen teini-iän ahdistuksen lisäksi Siamak kokee menneisyyden taakkaa. Hän on tullut Suomeen pakolaisena vanhempiensa perässä pienenä lapsena ja tuskin muistaa lapsuudenkotiaan Teheranissa. Siamak ei haluaisi erottua muista, ja hän ärsyyntyy muiden kuittailuista erityisesti, jos ne liittyvät islamiin. Hänen perheensä ei ole uskonnollinen, sillä he kokevat uskonnon aiheuttaneen kaiken sen pahan minkä takia joutuivat Iranista lähtemään.

Yhtäkkiä perheeseen otetaan asumaan Siamakin kanssa samanikäinen Atisha, lapsuudenystävä joka tulee suoraan Iranista, laittomasti ja väärennetyillä henkilöpapereilla. Atisha pääsee kuitenkin perille turvallisesti, ja perhe päätyy uudelleen kosketuksiin taakse jättämänsä maan kanssa, mikä on erityisesti Suomessa kasvaneille lapsille uutta ja erikoista. Atisha on pitänyt blogia, jossa on kertonut Iranissa tapahtuneista hirmuteoista, ja hän on joutunut vaikeuksiin. Kerrontaa viedään välillä eteenpäin kaikkitietävän kerronnan lisäksi Atishan blogimerkintöinä, Siamakin minäkerrontana sekä Andersenin Lumikuningatar-sadusta tehdyn mukaelman kuljettamana. Suomessa vietetään kirjan tapahtuma-aikaan talven lumisimpia hetkiä.

"Lumi on kuin valkoista paperia odottamassa sanoja ja niiden välistä hiljaisuutta, se on valkoinen muuri, johon veli spreijaa vastalauseensa, munan kuori, johon nowruz-juhlan aikaan maalataan pienellä siveltimellä hentoja kuvioita, se on aavemainen ja outo siksi, että mitä vain voi tapahtua, mikä vain on mahdollista, hyvä ja paha. Sellainen on maisema täällä, antaa kaiken eikä mitään. Sellaista on lumi."

Vuorelan teksti on kauttaaltaan taitavan kirjailijan ja kielenkäyttäjän työtä, se soljuu ja tekee itsensä uskottavaksi. Kirjan tarinaan on koottu lankoja punottavaksi, ja kaikki asiat selviävät lukijallekin vasta loppusivuilla. Kuvaus iranilaisista vaikuttaa myös vakuuttavalta, ja Vuorelalta säilyneissä lopun kiitoksissa hän kertoi matkustaneensa Iraniin taiteilijaryhmän kanssa vuonna 2006 ja saaneensa kirjoittamiseen paljon apua iranilaiselta ystävältään. Teoksen idea on selvästi elänyt hänen mielessään pitkään ja uskon Vuorelan tehneen taustatyönsä hyvin tarkasti. Kieltä täydennetään kirjassa myös ajoittaisilla farsinkielisillä lauseilla.

Maahanmuuttajavanhempien Suomessa varttuneita lapsia on kuvattu kotimaisessa proosassa myös esim. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia -kirjassa. Nämä teokset tavoittavat ääniä, jotka monilla jäävät helposti kohtaamatta muulloin. Lumessa tasapainoillaan tietysti lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, kuten nuortenkirjoissa aina tapahtuu, mutta rajoja tulee esille muitakin: muistojen, maiden, ystävyyden ja rakkauden, kiukun ja välittämisen, joukkoon kuuluvan ja erilaisen, sallitun ja kielletyn sekä elämän ja kuoleman väliset rajat ovat vahvasti läsnä tarinassa. Kirja onnistuu koskettamaan varsinkin lopussa voimakkaasti, kuten teki Karikkokin. Vuorelalla oli taito tuoda tekstillään lukijassa esiin tunteet ilman läpinäkyvää dramatisointia. Harva onnistuu siinä näin.

Kiitos kirjoista.